Yli kolmenkymmenen vuoden odotus täyttyi 1.1.2011, kun kruununhakalainen asukastila vietti avajaisia. Oli ansaitusti maljojen kohottelun paikka. Oli aihetta tyytyväisyyteen. Me silloiset aktivistit olimme jo tässä vaiheessa sopineet myös tilan tulevista tapahtumista ja kursseista.

Oli selvää: asukastilaan kuuluu myös oma lukupiiri. Mistä idea tähän syntyi? No, sen synnytti kirjallisuus. Se syntyi esimerkiksi kirjallisuudessa kerrotuista lukemattomista kirjallisista salongeista. Ehkä se syntyi Marcel Proustin teossarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Niin tai näin, asukastilan lukupiiri alkoi tammikuussa 2011. Se syntyi onnellisten tähtien alla. Näin nyt jo osittain muistellessakin on aivan selvää. Myös Proustin lukijoita on mukana niin paljon, että voisimme hyvinkin jonain vuonna ottaa luettavaksemme ko. teossarjan.

*

JENNY ERPENBECK: Päivien loppu, Tammi 2020, suom. Jukka-Pekka Pajunen

"Hienovarainen kudelmaromaani tutkii ihmiselämän merkitystä ja merkityksettömyyttä historian muurien rajaamalla tiellä. Mikä on valintojen mahdollisuus maailmassa, jossa sattuma voi olla jumalista julmin?"

"Ihmeellinen, hienostunut ja riemastuttava, sekä hurja että mestarillinen." - The New York Review of Books

"Erpenbeckin filosofisesti kunnianhimoisin teos." The Guardian

"Hyytävä ja syvämietteinen kuvakudos." The Irish Times

Kirjan motoksi kirjailija on valinnut seuraavat säkeet W. G. Sebaldin kirjasta Austerlitz:

"Vielä viime kesänä juna vei / meidät täältä Marienbadiin. / Ja nyt, minne juna meitä nyt kuljettaa?"

*

Teksti Marje Vuorisalo

ALKAAKO VALLANKUMOUS KIRKKOKADULTA?

Krunan Mestan lukupiirissä menneiden kuukausien hankaluuksista huolimatta nojatuolimatkustajina pääsimme lukemalla eri puolille maapalloa. Kävimme muun muassa Ukrainassa, Venäjällä, Nigeriassa, Algeriassa, Yhdysvalloissa, Libanonissa, Intiassa ja Brasiliassa. Joulukuussa käymme Islannissa. Marraskuun kirjailija- ja kääntäjävieraamme Jyrki Lappi-Seppälä on puolestaan kirjoittanut luettavana olleen käännöksensä Jorge Amadon Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa (Otava 1982) lisäksi muun muassa omaelämäkerran Tuulimyllyjä päin (Into 2015). Ne molemmat puhututtivat lukupiirissä.

Maailma on monimutkainen

Kirjailijamme eri puolilta maailmaa kertovat lukijalle maailman monimutkaisuudesta. Monet monin tavoin palkituista kirjailijoista ovat myös kansalaisaktivisteja. Booker-palkittu Arundhati Roy, lokakuussa lukemamme esikoiskirjailijan kirjoittaneen kirjailijan maaginen ja myötätuntoinen Joutavuuksien jumala-sukuromaani, kirjoitti toisen romaaninsa vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Esikoiskirjaa lukiessa tuli todellakin selväksi, että aktivismille töitä on paljon.

Joutavuuksien jumalan julkaiseminen aiheutti rohkeiden teemojensa vuoksi ristiriitaisia reaktioita. Sitä kehuttiin toisaalta loistavaksi kaunokirjalliseksi teokseksi ja toisaalta kirja herätti paheksuntaa. Kirjailijaa vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutavuuksien jumalaa pidettiin moraalisesti arveluttavana. Kirja suututti myös Intian Keralan vasemmistolaisia piirejä. Kaiken kaikkiaan Arundhati Roy on taitava sanojen kutoja. Kirjailija imaisi meidät täysin lumoavaan verkkoonsa, jonka mottona voisi olla: kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa. Useimmiten emme edes tajua, milloin trooppinen ja rehevä muuttuu hämäräksi ja pimeäksi.

Vallankumous

Jyrki Lappi-Seppälä (s. 1944) kirjoittaa omaelämäkertansa saatteeksi: "Kun seuraavassa kerron tarinani, en tee sitä kuvitellen, että juuri minun elämäni on ollut erityisen kiinnostava tai poikkeuksellinen. Olen halunnut esittää eräänlaisen kasvutarinan, sukupolvikokemuksen, jonka on kanssani jakanut moni muu, mutta toistaiseksi melko harva siitä kirjoittanut, etenkään osallistumisesta 1970-luvun taistolaisliikkeeseen, jota minun kohdallani kesti kymmenisen vuotta. Yritän kuvailla, miten minä ja toverini asiat siihen aikaan koimme, millainen oli minun päälläni se takki, jonka toiset ovat niin äänekkäästi halunneet kääntää. Minä olen kääntänyt pääasiassa muuta."

Jyrki Lappi-Seppälä on kääntänyt esimerkiksi Nobel-kirjailijoista Pablo Nerudaa, Octavio Pazia, José Saramagoa ja Mario Vargas Llosaa. Hän on kääntänyt Luiz Ruffatoa sekä uuden käännöksen Cervantesin Don Quijotesta. Myös marraskuun lukupiirikirjamme Jorge Amadon romaani on hänen kääntämänsä. Hänen mukanaolonsa lukupiirissä oli merkittävä myös siksi että se katkaisi vierailujen osalta kuukausia jatkuneen hiljaisuuden.

Teini-ikäisenä Lappi-Seppälä oli perheensä mukana Torremolinos' ssa 1961. Matkasta toivuttua Jyrki alkoi käyttää vapaa-aikansa espanjankielen opiskeluun. "Matkasta alkaa Espanjaan ja sen kieleen kohdistuva ihastukseni, joka vähitellen laajenee käsittämään koko espanjankielisen maailman."

Seitsemänkymmenluvulla ajan hengen mukaisesti porvarispoika Jyrki oli myös hankkinut jäsenkirjan kommunistisessa puolueessa. Taistolaisena hän oli Tiedonantaja-lehteä painavan Kursiivin johtaja.

Kokoomuspoliitikko-isä Jussi Lappi-Seppälä oli myös lopettanut kirjeitse poikansa rahoittamisen: "Mielelläni olisin omaa poikaani auttanut vielä paljon enemmänkin, koska mieli on herkkä. Avustukseni loppuu nyt kuitenkin tähän, sillä en tue laittomuutta enkä rahoita vallankumousta." Vallankumousta Jyrki Lappi-Seppälä ei muistelmissaan yksityiskohtaisesti avaa. Hän viittaa kuitenkin vehkeilyyn ja älylliseen epärehellisyyteen.

Otsikoita: Alkaako vallankumous Kirkkokadulta? - Demo ja tuo käsittämätön kellarikansa

Jyrki Lappi-Seppälä oli erityisen aktiivinen Tricont-liikkeessä. Se tuotti muun muassa 1968-72 Kolmas maailma-nimistä pamflettisarjaa. Helsinkiläiset Tricont-ryhmässä kokoontuneet perustivat Demo-painon Kruununhakaan. Painotalolla oli suuri merkitys senaikaiselle liikehdinnälle. Painotalo siirtyi kuitenkin vähitellen maolaisten omistukseen. Tricontin toiminta siellä lopahti jatkuen von Bonsdorffin kotona, jossa toimitettiin Tricont-lehteä. Sen painopaikka oli Tampereella.

Johan von Bonsdorff: "Helsingin radikaaliväen elämää 1960-1970-lukujen vaihteessa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä Demoa Kirkkokatu kakkosen kellarissa." Hän jatkaa kirjassa Kun vanha vallattiin, Tammi 1986: "Vanhan kuppilassa Ilkka ja Jyrki ovat löytäneet kaverin jolla on offsetkone myytävänä. Onhan kaveri hieman epämääräisen tuntuinen, mutta kone on olemassa eikä tunnu kalliilta. Pankista neuvotellaan vekseli, sen alle neljä nimeä - Simo Rista, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Johan von Bonsdorff - ja kone on meidän."

Kruununhakalaisella valokuvaaja Simo Ristalla oli tärkeä rooli Demossa hänen vastatessa muun muassa painotuotteiden kuvista. Bonsdorff kirjoittaa ensimmäisen kuvan olleen vaikuttava tapahtuma kun esille koneesta syöksähtää Karl Marxin parrakas kasvokuva.

Demon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Jyrki Lappi-Seppälä. Siellä painettiin lopulta lähes kaikkien radikaaliliikkeiden julkaisut 1969-70.

Bonsdorff: "Jörn Donnerin toimisto sattui olemaan Demon yläpuolella. Iltikselle hän sanoo ettei pysty käsittämään tuota kellarikansaa joka siellä tekee työtä yötä päivää ilman palkkaa. Käsittämätöntä, Donner vielä lisää."

Ennen armeijaa Jyrki ehti myös asua lyhyen aikaa äitinsä kanssa Meritullinkadulla. Isä puolestaan eron jälkeen asui Demon kulman takana Pohjoisrannassa uuden vaimonsa kanssa.

Aika monessa mukana ollut Jyrki Lappi-Seppälä katsoi lopulta paremmaksi erota Kursiivin toimitusjohtajuudesta (1980) ennen kuin tulisi erotetuksi. Omaelämäkerrassa hän kuvaa savunkäryä melkoisen sakeaksi, kun taistolaisjohto oli alkanut kammeta toimitusjohtajaansa yhtiön johdosta.

Espanjan kieli vei tämän jälkeen Jyrki Lappi-Seppälän sulavasti mukanaan esimerkiksi muutamaksi vuodeksi Nicaraguaan ja sitten käännöspäällikön työhön EU:n virkamieheksi 1995-2008. Ja lopulta myös eläkkeele päästyä kolmenkymmenen vuoden ajan mielessä muhinut Don Quijoten käännöstyö pääsi vauhtiin. Cervantes-suomennos näki päivänvalon 2013.

*

LOKAKUU 2021

ARUNDHATI ROY: Joutavuuksien jumala, Otava 1997, suom. Hanna Tarkka

"Ayemenemin toukokuu on hautovan helteinen. Päivät pitkiä ja kosteita. Joki kuivuu ja mustat varikset ahmivat kiiltäviä mangoja tomunvihreistä, liikkumattomista puista. Punaiset banaanit kypsyvät. Jackpuun hedelmät puhkeavat. Himokkaat lihakärpäset surisevat älyttömästi hedelmäisessä ilmassa, kunnes taintuvat lennettyään päin kirkkaita ikkunaruutuja ja kuolevat auringonpaisteeseen, turpeina ja hämmentyneinä."

Näin alkaa Arundhati Royn (s. 1961) esikoisromaani, Booker-palkittu, Joutavuuksien jumala. On kuumaa ja kosteaa. Ollaan tropiikissa. Ollaan Keralassa Intiassa. Kirja kertoo Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinan, perhetragedian. Kirja kerrotaan pääosin kaksosten, Rahelin ja Esthan, näkökulmasta. Rahel on arkkitehti samoin kuin kirjailija. New Delhissä asuva kirjailija on myös kansalaisaktivisti. Toisen romaaninsa Arundhati Roy julkaisi vasta kaksikymmentä vuotta ensimmäisen jälkeen.

"Kilometripylväällä jökötti jalat ristissä, tukevasti tasapainossa tasoristeyksen ikioma kylähullu, Murlidharan. Kivekset ja penis roikkuivat pylvään reunalta ja osoittivat tekstiä joka ilmoitti: COCHIN 23 Km.

Murlidharan oli alasti lukuun ottamatta korkeaa muovipussia, jonka joku oli pannut hänen päähänsä kuin läpinäkyvän kokinhatun ; maisema jatkui sen läpi - sameana, kokinhatunmuotoisena mutta katkeamattomana. Hän ei olisi voinut ottaa pussia päästään vaikka olisi halunnut, sillä hänellä ei ollut käsiä. Ne hän oli menettänyt räjähdyksessäSingaporessa vuonna -42, ensimmäisellä viikolla sen jälkeen kun oli karannut kotoa ja värväytynyt Intian armeijan sotamieheksi." s.82

Kirjan taustalla Vietnamin sota. On Kiinan sota, on Pakistanian sota. Politiikka. Uskonnot. "Paravanit eivät saaneet koskea mihinkään mihin puhtaat kastihindut ja kastikristityt olivat koskeneet. Mammachi kertoi Esthalle ja Rahelille muistavansa vielä tyttövuosiltaan ajan, jolloin paravanien piti ryömiä takaperin luuta kädessään ja lakaista omat jalanjälkensä, jotta brahmiinit tai syyrialaiskristityt eivät saastuttaisi itseään astumalla vahingossa paravanin jalanjälkeen. Mammachin nuoruudessa paravanit eivät, kuten eivät muutkaan koskettamattomat, saaneet kulkea yleisillä teillä, peittää yläruumistaan tai pitää sateenvarjoa. Heidän täytyi puhuessaan panna käsi suun eteen, jotta heidän saastainen hengityksensä ei osuisi niihin joita he puhuttelivat." s. 94 Edelleen paravanityöntekijälle maksettiin pienempää palkkaa muiden työntekijöiden painostuksesta.

"Tyylikkyyden ja myötätunnon pieni ihme. Roy on henkeäsalpaava tyyliniekka. Hänen tekstinsä kaiut, toistot ja vertaukset jäävät mieleen kuin rakastetun kasvot", kirjoittaa The Times

*

SYYSKUU 2021

AMIN MAALOUF: Siipirikko mies, Gummerus 2015, suom. Lotta Toivanen

Libanonilaissyntyinen Amin Maalouf on yksi Ranskan nimekkäimmistä kirjailijoista, jonka maailmamme tilaa historian kautta valaisevia teoksia luetaan ympäri maailmaa. Siipirikko mies sai ilmestyttyään arvostetun Goncourt-palkinnon.

Kirja on omistettu Siipirikon miehen muistolle.

"Synnyinkylässäni kallioilla on nimet. Siellä on Alus, Karhunpää, Väijytys ja Muuri, ja sitten on Kaksoset, joita myös Vampyyrin rinnoiksi kutsutaan. Ja ennen kaikkea siellä on Sotilaitten kallio, joilla aikoinaan seistiin vartiossa, kun hallitsijan joukot jahtasivat kapinallisia. Se on kallioista kaikkein kunnioitetuin, ja siitä kiertää eniten legendoja. Kun joskus haaveissani näen lapsuuteni maisemat, eteeni ilmestyy silti toinen kallio. Se näyttää hallitsijan istuimelta, siinä on kuin takamuksen painauma, korkea ja suora selkänoja ja sivuilla käsinojat. Tietääkseni se on kallioista ainoa, joka on nimetty ihmisen mukaan Tanioksen kallioksi."

Kirjan minä-kertoja jatkaa vakuuttuneensa jo varhain siitä ettei Tanios ollut pelkkä myytti vaan aikoinaan oikeasti elänyt ihminen. Todisteita hän sai vasta vuosia myöhemmin sattumalta käsiinsä osuneista alkuperäisistä asiakirjoista.

"Kolmea asiakirjaa siteeraan usein. Kaksi niistä on peräisin henkilöiltä, jotka tunsivat Tanioksen hyvin. Kolmas on tuoreempi. Sen on kirjoittanut Kfaryabdassa asunut uskonveli, munkki Elias, joka kuoli pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kfaryabda on kotikyläni."

Kirjan tarinassa fiktio ja faktat sekoittuvat. Ottomaanien valtakunta, Egypti ja Englanti taistelevat Libanonin herruudesta. Kielletty rakkaus ajaa Tanioksen maanpakoon. On vuosi 1830. Siipirikko mies on kaiken kaikkiaan kiehtova ja runollinen tarina sotaisasta orientista.

Sirkka: - Siipirikon miehen tarinaa lukiessa ihmettelin, olinko muinaisten satujen maailmassa vai keskellä tämän päivän uutisvirtaa. Amin Maaloufin Siipirikon miehen kertomus ajoittuu 1800-luvun Libanoniin, mutta teemat ja vastakkain asettelut eri poliittisten ja uskonnollisten ryhmien välillä ovat liian tuttuja myös tämän päivän konfliktitilanteilta. Varsin lohduttomasta maailmanmenosta huolimatta Maalouf löytää kiinnostavia valintatilanteita ja jopa lohdullisia näkymiä yksilön näkökulmasta. Tarinan lopussa sheikki ja Tanioksen äiti löytävät tuen toisistaan, molemmat elämän kovin runtelemina. Siipirikko mies, Tanios pystyy ennen isänsä kuolemaa löytämään yhteyden isäänsä, vaikkakin sovitus vaatii traagisen uhrin. Tanios löytää mahdollisuuden katkaista koston kierre ja on valmis auttamaan isänsä murhaajaa. Kiinnostava on Tanioksen suhde valtaan, hän ei löydä mielekästä paikkaa ympäröivissä valtarakenteissa vaan hylkää mieluummin tutun ympäristön ja aloittaa jossakin alusta, haihtuu ilmaan taikakiveltä. Tämä lienee ollut kirjailijan ratkaisu omassa elämässään ja on varmaan myös unelma johon tämän päivän pakolaiset tarttuvat.

Risto: - Romaanin päähenkilön siipirikkous vertautuu mielessäni Søren Kierkegaardin 'Välisoittoja' -teoksen toteamukseen: "Näyteikkunassa lukee 'Mankeli'. Kun menet sinne pyykkisäkin kanssa saatkin huomata, että kyltti oli vain myytävänä." Tuttuja tilanteita yhteistyöverkostoissa, työpaikoilla, yhteisöasumisessa, järjestystoiminnassa, huippu-urheilussa ja politiikan eri tasoilla kuten pandemian hoidossa, sotilaallisten konfliktien tai ilmastokatastrofin ratkaisuyrityksissä. Päähenkilö Tanios räpistelee kuin rastas marjapensaan suojaverkossa nokkien sieltä täältä ihanteita ja tavoitteita, verkkoja noteeraamatta ja siksi niihin sotkeutuen.

Omaa työelämääni nyt eläkeläisenä jälkikäteen tarkastellessani huomaan minäkin moneen kylttikauppaan astuneeni. Esimerkiksi mieleeni juolahtaa muotitermi 'oppimisen kaikkiallisuus'. Ryppyisiksi jäivät lakanat, kun se usein tarkoittikin vain ikuista oppilaan rooliin myttäämistä, kaikkialla kilpailukyvystä loppuun asti taistellen. Elinikäisen oppimisen luulin 47 vuotta sitten opettajan töitä aloittaessani tarkoittaneen UNESCON julkaiseman ns. Fauren raportin (1972) innoittamana eri tiloissa ja kokoonpanoille tapahtuvaa vastavuoroista oppimista erilaisten, eri ikäisten, kaikissa eri rooleissa olevien kesken, heidän persoonallisuutensa koko rikkaudessa, jotta Fröberin sanoin "ihminen ja koko ihmiskunta hänessä kehittyisi" koko elämän ajan.

Romaani kuvaa mielestäni dramaattisesti pelkistäen tilanteita, joissa ihmisellä on omasta ja/tai ympäristön puolesta kovaa toimintapainetta, mutta ei yhteisönsä rakenteissa tilaa todelliselle toimijuudelle. Samalla luen sitä kuvauksena hämmentyneestä, systeemisiä ulottuvuuksia heikosti hallitsevasta ajattelusta sekä puutteista oman tahtoelämänsä reflektoimisessa. Näistä yhteisöresursseista vihjeenä toimii romaanissa muulin kuljettaja. Tanioksella on taipumusta toimia kuin kone, jonka nappeja muut painelevat.

Maalouf tuntuu romaanillaan suorastaan huutavan, että ihmisen osaan kuuluu potentiaaleja, joihin parhaatkaan tietokoneet eivät pysty - kuten Unger toteaa: totuttujen menetelmien ja ennakko-odotusten sivuun pistäminen ja mielikuvitusta käyttäen uusien lähtökohtien ja toimintatapojen luominen niiden tilalle. Ja nämähän eivät ole aivojen ominaisuuksia, ne eivät sijaitse oikeassa eivätkä vasemmassa aivolohkossa, eivätkä ihan sisällä ylipäätään, vaan ovat yksilöiden kulttuurista, sosiaalista liittymistä. Päähenkilö Tanioksen kerrotaan istuneen noidutulle kivelle ja vihjataan siitä nousseen siivilleen.

Mervi: - Risto osui nähdäkseni johonkin oleelliseen Maaloufin teosten tematiikassa, jota itsekin yritin sanallistaa.

Riitta: - Nyt olen kyllä niin provosoitunut että on pakko kommentoida. Minusta Tanios saavuttaa juuri sen mistä nuorena haaveili. Hän ei ole siipirikko, vaan siipirikko on sheikki. Kirjan alkuperäinen nimihän on Tanioksen kallio. En ymmärrä tätä nimikäännöstä ollenkaan. Perustelen näkemystäni tavatessamme.

Anita: - Kirja oli minulle antoisa harvemmin lukemaltani seudulta. Lisäisin edellisiin siipirikko-ajatuksesta: syntyperän epäselvyys vaikuttaa Tanioksen elämään paljon; päätöksenteko on vaikeaa, epäitsenäistä, lojaalisuusristiriita lisää sitä.

Marje: - Jäljittäessään suositun legendan alkuperää loistava tarinankertoja Maalouf vie lukijan samalla aikamatkalle 1800-luvun Libanoniin jolloin maa oli ulkopoliittisten, alueellisten ja uskonnollisten kilpailijoiden teatterina. Hauraat ja vaaralliset liittoutumat, mureneva luottamus ja petos olivat koko ajan läsnä.

"Yhdessä yössä kaikki suurlähetystöt käänsivät katseensa tuohon vuoristoon. Siellä ei ollut ennen nähty sellaista määrää lähetyssaarnaajia, kauppiaita, taidemaalareita, runoilijoita, lääkäreitä, originelleja daameja ja vanhoihin kiviin ihastuneita. Vuoriston asukkaat olivat imarreltuja. Ja ymmärrettyään hieman myöhemmin, että englantilaiset ja ranskalaiset taistelivat heidän maaperällään välttääkseen taistelemasta suoraan keskenään, he olivat entistä imarrellumpia. Se oli tuhoa tuova etuoikeus, mutta etuoikeus yhtä kaikki." (s. 124)

Kirjailija avaa lukijalle, miten monimutkaisia asiat ovat. Kirjan alkupuolella esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hengessä kylästä karkotettu Rugoz sanoi Taniokselle: "Emmekö me molemmat halua kumota feodaalioikeudet?" Tanios: "Se on hartain toiveeni, mutta en haluaisi että se tapahtuu sillä tavoin."

Syksyn ensimmäisessä lukupiirissä oli sydämellinen tunnelma. Suurin osa oli mukana kasvotusten ensimmäisen kerran yli vuoteen. Uusi lukupiiriläinen Ilkka nosti keskustelussa esille pyhyyden. Teini-iässä valkohapsiseksi muuttunut Tanios. Valkohiuksinen pyhimys. Pasifisti. Kuten niin monet pakolaiset.

*

KRUNIKKA 3*2021

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

SAIPPUAOOPPERA

Krunan Mestan lukupiirissä ennen kesälomia luimme tuotteliaan amerikkalaiskirjailijan Paul Austerin kirjan Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008. Kirjan minä-kertoja palaa synnyinkaupunkiinsa Brooklyniin, josta oli lähtenyt kolmivuotiaana. Paluu lapsuuden maisemiin on aina taianomaista. Myös moni Kruununhaasta pois muuttanut haluaisi takaisin juurilleen.

Brooklynissa New Yorkissa Sunset Parkin ympäristössä aikoinaan sijaitsi myös suomalaisten siirtolaisten asuinalue eli finntown, 'suomalaiskaupunki'. Parhaimmillaan alueella asui yli 10 000 amerikansuomalaista. Vertailun vuoksi omassa kaupunginosassamme asukkaita on noin 7000. Amerikansuomalaiset kutsuivat alueensa puistoa myös nimillä Pusuparkki ja Pukinmäki.

Kaiken kaikkiaan Brooklynin asuimisto on etnisesti monimuotoinen. Alue koostuu lukuisista keskenään hyvin erilaisista kaupunginosista, joilla on oma identiteettinsä.

Käytyään läpi syöpähoidot alle kuusikymppisenä Nathan palasi Brooklyniin, ja kuten hän tyttärelleen kertoi, sanoi olevansa varma että kuolee ennen vuoden loppua.

"... menettänyt tukkani, menettänyt tahdonvoimani, menettänyt työpaikkani ja menettänyt vaimoni, minun oli vaikea kuvitella miten jatkaisin."

Nathen tapasi kuitenkin odottamatta sisarvainajansa pojan Tomin, ihmelapsen jonka ura oli kariutunut väitöskirjaan. New Yorkin taksikuskina hän ajautui lopulta töihin Harryn divariin. Harry puolestaan ennen divariaan oli omistanut taidegallerian, mutta tauluväärennösten takia joutunut vankilaan. Nathan itse oli eläkkeellä henkivakuutusyhtiöstä. Työnsä puolesta hän piti ihmisiä lähinnä huijareina.

Kolme miestä alkoivat tapailla. Alkajaisiksi Nathan kutsui Tomin ja Harryn syömään kanssaan päivällistä. Tästä lauantai-illasta lähtien Nathan kuolemisen sijasta alkoi elää. Samoin Tom. He antoivat sattumuksille tilaa kuljettaa kohtaloitaan. He sanoivat elämälle kyllä. Harryn tilanne oli toisenlainen, koska hän oli elänyt toistenkin puolesta.

Saippuaooppera?

Kustantaja kirjan takakannessa myy kirjaa saippuaoopperana. No, ehkä niinkin. Kirja on aikamoinen tapahtumien runsaudensarvi. Riemunkirjava. Elämänmakuinen. Paul Auster on verraton suurkaupunkielämän kuvaaja. Fiktiota ja faktaa. Hän on myös selkeästi mieskirjailija. Hän tietää mitä miehen päässä liikkuu. Auster on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. He asuvat yhdessä Brooklynissa New Yorkissa.

Seppo Sarras: "Kirja tuntui viihdyttävän kepeältä monimutkaisen ja synkistelevän New York -trilogian jälkeen. Austerilla on terävä, mutta usein lempeän ironinen katse."

Riitta Sarras: "Kirja on varmaan Paul Austerin lempein kirja, joka on selvästi tarkoitettu viihdyttämään. Auster viljelee ironiaa, joka tuo kirjaan särmää ja huumoria, mutta myös uskottavuutta. Tarinasta ei voi arvata mihin se johtaa eikä ole lukijan ennakoitavissa, ehkä se juuri siksi pitää otteessaan."

Seppo Sarras: "Kirjailija viipaloi newyorkilaisen elämänmenon kerrostumia. Siellä näkyvät homot ja lesbot, juutalaiset ja kristityt, uskovaiset ja uskonnottomat, narkkarit ja nuhteettomat, uskolliset ja uskottomat, rikolliset ja petturit, rikkaat ja köyhät.

Tarkemmin Auster kohdistaa katseensa vähän sivummalla elävän äijäköörin edesottamuksiin ja avaa myös syventäviä näkymiä miesten ajatuksiin, taustoihin ja keskinäisiin suhteisiin. Miehet vaikuttavat vähän saamattomilta ja masentuneilta. Naiset ovat alituisesti päällimmäisenä heteromiesten ajatuksissa, puheissa ja katseen alla. Aluksi naiset näyttävät olevan läsnä vain miesten ajatuksissa ja muistoissa. Miesten kroonista naistenkaipuuta Auster ei enempää analysoi, mutta se näyttää olevan pysyvä mielentila, kunnes romaanin naiset, miesten sukulaiset ja exät, alistetut, arvoitukselliset, tarmokkaat ja aloitteelliset ja keskenään rakastuvat naiset vähitellen ottavat ja vakiinnuttavat paikkansa miesten elämässä. Ja kaikki muuttuu. Homomiesten rakkauden kaipuu on tässä romaanissa ainakin yhtä voimakasta ja pysyvää ja se ohjaa myös heidän valintojaan elämän käänteissä.

Austerin periamerikkalaista kirjailijan laatua kuvaa humoristinen bisnesidea, jonka hän kirjoittaa romaanin kertojaan, entiseen vakuutusasiamiehen päähän. Että jokainen kadunmieskin voisi elämäkertavakuutuksen ostamisella varmistaa, että hänestä tulee omalla tavallaan merkittävä ja kuolematon henkilö.

Tässä romaanissa Auster pihtaa tapansa mukaan tarinan cloun aivan viimeiselle sivulle ja viimeiseen lauseeseen."

Ritva, Sinikka, Terttu, Anita ja Marja komppasivat Seppoa. "Mikä hykerryttävä ja elämänmakuinen lukuelämys. Sivuakaan en vaihtaisi. Erkki Jukaraisen käännös on austerilaista varmaan enemmän kuin mihin jäpikäs Auster itsekään pystyisi", Ritva lisäsi.

Merja muistutti: "'Ihmismielen mielettömyyden kirja' oli Nathanilta hyvä aihevalinta omalle kirjalleen."

Sirkka löysi yhtymäkohtia Fletcherin teokseen: "Molemmissa ratkotaan elämän salaisuuksia dekkarikerronnan tyyliin."

Risto oli samoilla linjoilla: "Tätä Austerin 'Sattumuksia' voisi luonnehtia jälleen yhdeksi onnellisten saaren kuvaukseksi. Kiitos myös Merville, kun kaivoit esiin teoksen mahdollisen moraliteetin: elämää voi rakastaa vaikkei sen oikeudenmukaisuuteen voikaan luottaa ja vaikkei olekaan voittajien joukoissa."

Lopuksi Risto suositteli kesälukemiseksi "häpeämättömän romanttista, mutta sopivan lukupiirihenkistä sattumustarinaa: Nina Georgen romaania 'Pieni kirjapuoti Pariisissa'."

Sitähän Kirjapuoti-kirja oli, häpeämättömän romanttinen, mutta se tutustutti lukijan myös Ranskan jokiverkostoon. Meillä on järvemme ja Keski-Euroopassa joet, jotka on kanavoitu laivaliikenteelle mielenkiintoisella tavalla. Enää en ihmettele, miksi niin monet veneilijät meiltäkin risteilevät kesälomillaan näissä jokimaisemissa.

*

Joseph Brodsky (1940-1996) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1987, joka Ruotsin akatemian mukaan jatkaa runouden klassisia perinteitä Puškinin ja Pasternakin hengessä.

Keskustelu taivaan asujaimen kanssa, Tammi 1995, -valikoiman on suomentanut Jukka Mallinen ja hänen sanoin: ”Brodskyn runojen sisäinen jännite on valtava: antiikista nykyajan tyhjyyteen, karkeuksista hengen voittoon, Leninin kaupungista ikuiseen Roomaan. Niitä puolestaan yhdistää metafyysinen juoni: ihmisen kaikkeuden traaginen yhteismitattomuus, niistä on tullut todistuskappale oleskelusta olemattomuudessa. Vapaana muista, vapaana ihmisistä runoilija on ei-mikään, ei-minkään piirittämä; hän on vain näkökulma, lauseenjäsen...”

Joulutähti, Tammi 1999, suomentaja Jukka Mallinen.

...Kaikki runoni ovat enemmän tai vähemmän yhdestä asiasta: ajasta. Siitä mitä aika tekee ihmiselle. Joka vuosi, jouluksi, pyrin kirjoittamaan runon. Se on ainoa syntymäpäivä johon suhtaudun jotakuinkin vakavasti.

Samuel Beckett: Molloy, Otava 1968, suom. Raili Phan-Chan-Thé. Samuel Beckett tunnetaan dramaatikkona, yhtenä nykyisen absurdin teatterin luojista.

”Romaani Molloy on Beckettin ensimmäinen ranskankielinen romaani, ja se luetaan hänen merkittävimpiin proosateoksiinsa. Beckettin maailmankuva on synkkä, hänen ihmisensä elävät kaiken pohjalla luotaantyöntävinä, groteskeina. Mutta jossain synkkyden keskellä on heikko toivo - sitä ilmentää ehkä vain tuo sinnikäs pyrkiminen, jonka absurdius meille niin murskaavana osoitetaan. Kenties Beckettin olemassaolonkäsitys onkin nykyihmiselle todempi ja uskottavampi kuin muut, optimistisemmat näkemykset.”

Voi miten ihana päivä • Viimeinen ääninauha, Otava 1967, suom. Juha Mannerkorpi ja Seppo Virtanen.

Ääninauha päättyy: Krapp tuijottaa liikkumatta eteensä. Kela pyörii hiljaisuuden vallitessa.

Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa - Huomioita eräistä motiiveista Baudelairen tuotannossa, Odessa / Esseekirjasto 1986, suom. Antti Alanen.

Vuosisatamme merkittävimpiin kuuluvan teoreetikon essee Charles Baudelairesta, modernismin perustanlaskijasta. Benjamin pohtii Baudelairen suhdetta tämän omaan aikaan, tungoksiseen suurkaupunkiin ja ”shokkien” täyttämään nykyaikaiseen elämään. Teos on uutta renesanssia elävän Benjaminin ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja.

”Baudelaire on ensimmäinen moderni runoilija par exellence: ensimmäinen moderni taiteilija ja itse asiassa ensimmäinen moderni ihminen - juureton intellektuelli, vieraantunut kaupunkilainen, illuusionsa kadottanut romantikko - ensimmäinen, jolle romantiikka ja materialismi, järki ja ekstaasi, tunne ja itsetarkkailu ovat yhtä erottamattomat kuin meille.” - Arnold Hauser

Oscar Wilde: Irlantilaissyntyinen Oscar Wilde (1854-1900) tunnetaan komedioista, Dorian Grayn muotokuva-romaanista sekä esseistään. Ne vakiinnuttivat hänen asemansa l’art pour l’art -liikkeen johtohahmona. Hän tuli tunnetuksi myös lukuisten kirjallisten töiden ohella keikarien kuninkaana, suihkuseurapiirien sanavalmiina dandyna. De profundis ilmestyi suomeksi, Otava 1997, Juhani Linholmin kääntämänä. Valehtelun rappio ilmestyi Martti Anhavan suomentamana Otava 1998.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956, Tammi 1999. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Bertolt Brecht (1898-1956) tunnetaan vuosisadan suurimpana teatterinuudistajana ja radikaalina yhteiskuntakriitikkona. Hän kirjoitti koko uransa aikana myös runoja, jotka vasta hänen kuolemansa jälkeen alkoivat saada ansaitsemaansa arvostusta. Sittemmin Brecht on nostettu yhdeksi Saksan merkittävimmistä ja omaperäisimmistä moderneista lyyrikoista.

Ladislav Klíma: Loistava Nemesis, Like 1999. Suom. Markku Tuiskula. Tsekkiläinen Ladislav Klíma (1878-1928) oli filosofi ja kirjailija, joka on vaikuttanut moniin keskieurooppalaisiin nykyajattelijoihin. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa edustaa lähinnä satiirin perinnettä.

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, Like 1998. Suom. Tarja Roinila. Juan Rulfo (1918-1986) on Meksikon modernin proosan klassikko, joka nousi maailmaineeseen alle 300 sivun tuotannolla. Tasanko liekeissä -novellikokoelman myötä koko hänen kaunokirjallinen tuotantonsa on nyt luettavissa suomeksi.

*

”JEAN COCTEAUn Valkoinen kirja on pieni, banaali romaani, jonka hän kirjoitti rakkaussurujen ja oopiumin avulla Hotel Welcome -nimisessä paikassa Välimeren rannalla. Se julkaistiin salaa vuonna 1928, ilman tekijän ja kustantajan nimeä, 31 kappaleen painoksena.

Kirja on eroottinen elämäntarina, yhtä tyhjänpäiväinen kuin elämä muutenkin, ja kenties juuri siitä johtuen Cocteau antoikin sen tapahtumien viilettää lukijan silmien editse kuin kuvallisella pikakelauksella pyörivän videon.”

Alkuteos Le Livre Blanc ilmestyi suomeksi 1986, Kustannus Oy Odessa. Käännös Kari Lempinen. Kirjan piirrokset Jean Cocteau.

HENRI MICHAUXn Harhailla, laiskotella ilmestyi suomeksi 1980, Weilin+Göös. Kirjan käännöksistä vastaavat Pekka Parkkinen ja Jaakko A. Ahokas. Suomentajat ovat valinneet kirjaan runoilija, kuvataiteilija Henri Michaux’n (s. 1899) runoja ja aforismeja kirjailijan eri teoksista.

BERTOLT BRECHTin Runoja 1914-1956 ilmestyi Brita Polttilan suomentamana 1999, Tammi.

”Bertolt Brecht (1898-1956) tunnetaan vuosisadan suurimpana teatterinuudistajana ja radikaalina yhteiskuntakriitikkona. Kuitenkin Brecht kirjoitti koko uransa ajan myös runoja, jotka vasta hänen kuolemansa jälkeen alkoivat saada ansaitsemaansa arvostusta. Sittemmin Brecht on nostettu yhdeksi Saksan merkittävimmistä ja omaperäisimmistä moderneista lyyrikoista. Onpa runoja jopa pidetty koko hänen tuotantonsa parhaana osana.”

A. S. PUŠKIN: Muistomerkki, 1999 WSOY. Suomentanut Ilpo Tiihonen ja Jukka Mallinen.

”Kun Puškin ilmestyi hurmaamaan venäläistä yleisöä 1800-luvun alussa, häntä pidettiin puhtaan runouden satakielenä. Luotiin myytti, johon runoilija hävisi, jumalallistettu Puškin ladattiin täyteen venäläisyyden visioita.

Puškin on aina vedetty aatteiden taisteluun. Hänet on julistettu individualistiksi ja kollektivistiksi, schellingiläiseksi ja epikurolaiseksi, tosikristityksi ja ateistiksi, vapaamuurariksi, demokraatiksi ja monarkistiksi, idealistiksi ja materialistiksi. Kulloisenkin kaanonin nimissä Puškinista on pyyhitty milloin vallankumouksellisia, kevyitä, kevytmielisiä, eroottisia, monikielisiä ja ’vierasmaalaisia’ tai keskeneräisiä, ’luonnosmaisia’ tekstejä.” - Jukka Mallinen

Ei, kaikesta en kuole - lyyran pyhimmässä

saa sielu elää, vaikka ruumis tomuaa -

ja maine säilyy, jos on tarvis tässä maailmassa

edes yhtä poeettaa.

*

TOUKOKUU 2021

PAUL AUSTER: Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008, suom. Erkki Jukarainen

”Saippuaooppera” alkaa näin: ”Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Joku suositteli Brooklynia...”

Sattumia Brooklynissa on omistettu kirjailijan tyttärelle Sophielle.

Kirjan kertoja, mies, palaa synnyinkaupunkiinsa Brooklyniin, kuten hän kirjan alussa kirjoittaa. Hän lähti sieltä kolmivuotiaana. Kirjan alussa mies tekee myös selväksi mitä hän ex-vaimostaan ja tyttärestään ajattelee: ”... hän (tytär Rachel) on perin juurin äitinsä kaltainen sikäli, että harvassa ovat ne päivät jolloin hänen suustaan tulee muuta kuin latteuksia - loppuun kaluttuja fraaseja ja nukkavieruja ideoita, joita meidän aikalaisviisautemme kaatopaikat ovat kukkuroillaan.”

Tytär oli ehdottanut isälleen tultuaan tätä tapaamaan, kun muutosta oli kulunut viikko, ajan kuluksi jotain projektia. ”Selitin (Rachelille), että kuolisin luultavasti ennen vuoden loppua enkä välittänyt projekteista herttaisen hevonvitun vertaa.”

”Olin odottanut vain kuolemaa, ja kun kasvain (keuhkosyöpä) oli leikattu pois ja olin käynyt läpi sädehoidon ja kemoterapian uuvuttavat koettelemukset ja kärsinyt niiden jälkeen pitkään pahoinvointi- ja huimauskohtauksista, menettänyt tukkani, menettänyt tahdonvoimani, menettänyt työpaikkani ja menettänyt vaimoni, minun oli vaikea kuvitella miten jatkaisin. Se selitti Brooklynin. Se selitti tiedostamattoman paluun paikkaan, jossa elämäntarinani oli alkanut. Olin lähes kuusikymmenvuotias enkä tiennyt, paljonko aikaa oli jäljellä.” (s. 10)

Nathan, kertoja. Tom? Sisaren poika. Harry, kirjadivarin omistaja, Tomin työnantaja. Nathan kirjassa: ”Tämän kirjan sankarin kunniakas titteli kuuluu Tom Woodille, sisarvainajani Junen ainoalle pojalle.”

”... typerää veistelyä, teatraalista ilveilyä, ja kaikkinensa minä jouduin myöntämään, että kurpisapäinen heittiö teki minuun suotuisan vaikutuksen. Ehkä hänen seuransa oli hieman rasittava, mutta ainakaan hän ei tuottanut pettymystä. Ennen kirjakaupasta lähtöäni kutsuin Tomin ja Harryn syömään kanssani päivällistä lauantai-iltana. (s. 74)

Ennen lauantai-iltaa Nathan on kirjoittamassa anteeksipyyntökirjettä tyttärelleen. Aherreltuaan sen kimpussa kolme tuntia hän on lopen uupunut. Samalla hän muisti saaneensa joskus vuosia sitten Tomilta, silloin kun tämä vielä oli se josta lähipiiri odotti eniten, Ray Monkin kirjoittaman kirjan Ludwig Wittgensteinista. Filosofilta oli ilmestynyt 1. maailmansodassa sotilaana ollessaan Tractatus. Wittgenstein koki ammentaneensa kirjassa aiheen tyhjiin, ratkaisseensa kaikki filosofiset ongelmat. Siksi hän hakeutui opettajaksi pieneen itävaltalaiseen vuoristokylään. Hän osoittautui kuitenkin työhön sopimattomaksi. Hän oli oppilailleen ankara ja häijy, haukkui lapsia, löi heitä, aiheutti vakavia vammoja. Kun tieto pöyristyttävästä käyttäytymisestä levisi, hänet pakotettiin eroamaan. Ennen palaamista filosofian pariin kunnioitetuksi ja kuuluisaksi Cambridge’iin, hän kuitenkin ajautui henkiseen kriisiin hermoromahduksineen. Toipumisen alkuun päästyä hän päätti saadakseen terveytensä takaisin palata menneisyyteen. Hän päätti pyytää oppilailtaan anteeksi jokaiselta erikseen. Kylään palattuaan hän lähestyi ovi ovelta nyt jo lähes kolmekymppisiä miehiä ja naisia. Vuodet eivät olleet hämärtäneet väkivaltaisen koulumestarin muistoa. Wittgenstein pyysi heiltä anteeksi sietämätöntä julmuuttaan. Muutamien edessä hän lankesi sananmukaisesti polvilleen. Voisi luulla, että kun ihminen kohtaa niin vilpittömän katumuksenosoituksen, kärsivä herättää hänessä sääliä. Hänen aiheuttamansa tuska oli painunut liian syvälle, ja heidän vihansa oli niin väkevää ettei armeliaisuus tullut kuuloonkaan.

Yhdysvaltalainen kirjailija asuu vaimonsa, myöskin kirjailija, Siri Hustvedtin kanssa Brooklynissa New Yorkissa.

Kirjan puolessa välissä kirjailija innostuu:

”Haluan puhua onnesta ja hyvinvoinnista, niistä harvinaisista ja odottamattomista hetkistä, jolloin pään sisäinen ääni vaikenee ja ihminen tuntee olevansa yhtä maailman kanssa.

Haluan puhua kesäkuun alun säästä, harmoniasta ja autuaasta levosta, punarinnoista ja keltapeipoista ja...

Haluan puhua nukkumisen suotuisista vaikutuksista, ruoan ja alkoholin tarjoamista nautinnoista ja siitä, mitä...

Haluan puhua Tomista ja Lucysta...

Haluan muistaa syvänsinisen iltahämärän, kaihoisan ruusunpunaiset sarastukset...

Haluan muistaa sen kaiken. Jos se on liikaa vaadittu, haluan muistaa ainakin osan...”

Seppo: - Tarttuessani nyt tähän romaaniin muistelin, että olen lukenut sen pian suomeksi ilmestymisen jälkeen, siis runsaat 10 vuotta sitten. Se tuntui viihdyttävän kepeältä monimutkaisen ja synkistelevän New York -trilogian jälkeen.

Hyvin se viihdytti toisellakin lukemalla. Toisiinsa lomittuvista erillisistä tarinoista Auster kutoo yhtenäisen ja lopulta tiiviinkin kertomuksen, jossa erilliset, monesti hervottoman hauskat pikku tarinat ja sattumukset sulautuvat toisiinsa erottamattomaksi kokonaisuudeksi, joka on muuta ja enemmän kuin yksittäisten tarinoiden kokoelma. Paul Austerin kirjailijan terävä, mutta usein lempeän ironinen katse viipaloi newyorkilaisen elämänmenon kerrostumia. Siellä näkyvät homot ja lesbot, juutalaiset ja kristityt, uskovaiset ja uskonnottomat, narkkarit ja nuhteettomat, uskolliset ja uskottomat, uskolliset ja petturit, rikkaat ja köyhät.

Tarkemmin Auster kohdistaa katseensa vähän sivummalla elävän äijäköörin edesottamuksiin ja avaa myös syventäviä näkymiä miesten ajatuksiin, taustoihin ja keskinäisiin suhteisiin. Miehet vaikuttavat vähän saamattomilta ja masentuneiltakin. Naiset ovat alituisesti päällimmäisenä heteromiesten ajatuksissa, puheissa ja katseen alla. Aluksi naiset näyttävät olevan läsnä vain miesten ajatuksissa ja muistoissa. Miesten kroonista naistenkaipuuta Auster ei enempää analysoi, mutta se näyttää olevan kuitenkin pysyvä mielentila, kunnes romaanin naiset, miesten sukulaiset ja exät, alistetut, arvoitukselliset, tarmokkaat ja aloitteelliset ja keskenään rakastuvat naiset vähitellen ottavat ja vakiinnuttavat paikkansa miesten elämässä. Ja kaikki muuttuu. Homomiesten rakkauden kaipuu on tässä romaanissa ainakin yhtä voimakasta ja pysyvää ja se ohjaa myös heidän valintojaan elämän käänteissä.

Austerin periamerikkalaista kirjailijan laatua kuvaa humoristinen bisnesidea, jonka hän kirjoittaa romaanin kertojan, entisen vakuutusasiamiehen päähän. Että jokainen kadunmieskin voisi elämäkertavakuutuksen ostamisella varmistaa, että hänestä tulee omalla tavallaan merkittävä ja kuolematon henkilö.

Tässä romaanissa Auster pihtaa tapansa mukaan tarinan cloun aivan viimeiselle sivulle ja viimeiseen lauseeseen.

Marje: - Nautin Sepon tekstistä. Kirjoitus kirjastamme on yhtä innostunut kuin presidentti Sauli Niinistön Auster-fanitus. Muutama vuosi sitten kun Niinistö haastatteli kirjailijaa Akateemisessa (TV-tallenne), mieleen jäi juuri tuo innostus. Nyt luin kirjan osittain hänen silmälasiensa kautta. Kirjassa brooklyniläisyys avautuu elämänmakuisena.

Ritva: - Komppaan täysin Seppoa ja Marjea. Mikä hykerryttävä ja elämänmakuinen lukuelämys. Sivuakaan en vaihtaisi. Erkki Jukaraisen käännös on austerilaista varmaan enemmän kuin mihin jäpikäs Auster itsekään pystyisi.

Iloa kesään, huomenna lisää!

Lukupiiri pidetään edelleen osittain nettikirjoituksin ja osin asukastilassa.

Sinikka: - Komppaan minäkin Seppoa. Aivan samanlaisia ajatuksia. Cloun pihtaaminen oli erityisen herkullista.

Riitta S.: - Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa on varmaan Austerin lempein kirja, joka selvästi on tarkoitettu viihdyttämään. Auster viljelee ironiaa, joka tuo kirjaan särmää ja huumoria, mutta myös uskottavuutta. Tarinasta ei voi arvata mihin se johtaa eikä lukijan ennakoitavissa, ehkä se juuri siksi pitää otteessaan.

Kirjan kertoja Nat-eno on oikeastaan sivuhenkilö, joka suhtautuu itseensä turhia tärkeilemättä. Kirjan tyylilajia kuvaa hyvin hänen kommenttinsa: ”Jokaisen miehen elämässä tulee hetkiä jolloin - ja minulle niitä on tullut yllin kyllin.”

Viihdyttävä, elämänmakuinen ja hyvin amerikkalainen kirja.

Oikein hyvää kesää kaikille sekä kiitokset Marjelle sekä kirjoittajille ja kommentoijille, jotka ovat pitäneet meidätkin piirissä mukana.

Terttu: - On helppo yhtyä ajatuksiin Austerin kirjasta. Tarina sisältää todellakin erilaisia sattumuksia nimensä mukaisesti. Kirja on yhtäaikaa sekä kepeä että syvällinen. Kerronta, tarinointi etenee sujuvan leppoisasti kuin joku juttelisi juuri minulle. Kaikkien kommelluksien ja yllättävien tapahtumien jälkeen selviydytään. Pidin kirjasta kovasti. Tästä on hyvää jatkaa kepeästi kesän lämpöisiin päiviin.

Anita: - Tosiaan mielenkiinto pysyi yllä, eikä tarvinnut loikkia. Kirjassa käsitellään mm.: taideväärennösten tekoa, uskonnollista ääriliikettä, traumoista toipumista, vanhempien ihmisten rakkautta ja seksiä, syrjäytymisvaarassa olevien tilanteita, eläkeajalle merkityksen löytämistä. Käsitellään kauniisti läheisten sukulaissuhteiden hoitoa. Kirjan lähes kaikki henkilöt ovat epätäydellisiä, hyvin samaistuttavia tyyppejä. Lähes ”onnettomia”, silti nopealiikkeisiä ja joustavia. Useimpien elämä kääntyy paremmaksi kirjan edetessä, myös kertojan. Vain Harry menehtyy, mutta siitä seuraa muille hyviä asioita.

Tosiaan hyvin Amerikkaan sukeltava kirja.

Mervi: - Oli kiinnostavaa lukea kommenttejanne, kiitos. Nimittäin kirjaa lukiessani en oikein saanut kunnon tatsia sisältöön. Toisaalta kuitenkin koko ajan tunsin nauttivani tekstistä - siis hämmentävä ja ristiriitainen kokemus. Kuten totesitte, lopetus tietysti vinksauttaa teemoja esiin jopa vähän väkivalloin tai ainakin alleviivaten. Mutta ei kai se haittaa.

Kirjan nimessä on sana ”sattumus”, alkuperäisessä ”follies”, siis jonkinlaiset hupsut tai nolotkin sattumukset, jopa mokat. Tom ja Nathan tuntuvat ajelehtivan aika lailla virran vietävinä sattumuksesta tai mokasta toiseen. Kuitenkin he paljastuvat lämminhenkisiksi, huolehtiviksi ihmisiksi - ehkä nimenomaan sen kautta, että sattumukset heittävät heidän tielleen toisia ihmisiä, jotka tarvitsevat heitä ja saavat heidät näkemään itsensäkin taas ikään kuin sattumusten seurauksena uudessa valossa. Tapahtumia seuratessa tuli tosiaan sellainen olo, että he itsekin ihmettelivät, millaisia suhteita heille syntyi ja mitä heistä heille itselleenkin paljastui.

Sivulla 66-67 he käyvät kiinnostavan keskustelun. Nathan väittää Tomille: ”Sinä rakastat elämää, Tom, muttet usko siihen.” Keskustelu etenee tarinaan Esausta ja Jaakobista. Molempia on järkyttänyt se, miten ”Epärehellisestä ja kaksinaamaisesta Jaakobista tulee juutalaisten johtaja, ja Esau jää nuolemaan näppejään täysin arvottomana ja unohdettuna.” Silti jopa Jumala siunaa tämän. Edellä Nathan on ilmaissut vankan käsityksensä siitä, että ”maailmaa hallitsevat huijarit ja petkuttajat. Valta on heittiöiden käsissä”, ja miksi? Koska he tietävät mitä haluavat ja uskovat elämään enemmän kuin Tom ja Nathan, eno selittää. He eivät oikein tiedä, mitä elämältä haluavat, eivätkä myöskään tavoittele valtaa - mihinpä sitä käyttäisi.

Olisiko tässä jotain, jota voisi pitää koko stoorin teemana? Ehkä heidän kaltaistensa eläjien ja ajattelijoiden on vaikea niin sanotusti uskoa elämään - mitä se sitten tarkoittaakaan. Mutta kyllä he sitä rakastavat - Nathankin, ainakin viimeisellä sivulla, ja kovasti. Ehkä heidän ”amerikkalainen” unelmansa onkin se, että antaa itselleen luvan elää kulloinkin niin kuin sattuu huvittamaan tai miten parhaiten taitaa.

En oikein tunne ”amerikkalaisuutta” lähimainkaan tarpeeksi, jotta voisin sanoa, onko tämä teos jotenkin erityisen osuvaa amerikkalaisuuden kuvausta. Mielikuvani on, että useimpiin amerikkalaisiin liitetään Tomille ja Nathanille jopa vastakkainen tavoitteellisuus ja pärjäämisen eetos. Sama epätietoisuus pätee siihen, miten teos - ehkä - kuvaa modernia amerikkalaisuutta. Luulen, että kuvaa, enemmän kuin itse osaan siitä lukea. Jotain samaa fiilistä kuin esim. Rothin teoksissa olin tässä aistivinani. Mutta mukavan jatsahtava rentous tekstin kulussa ja elämälle avoin muuntuvuus sen hahmoissa on. Maistui!

Merja: - Austerin kirja oli hauskaa ja kevyttäkin luettavaa. Juuri oikea valinta kevään viimeiseksi kirjaksi, vaikka itse luinkin sen jo talvella.

Ihmiselämän mielettömyyden kirja oli Nathanilta hyvä aihevalinta omalle kirjalleen. Tavallisten ihmisten elämäntarinathan koostuvat mitä erilaisimmista tapahtumista. Luettu kirjakin oli sattumuksia täynnä. Siinä oli monen ihmiskohtalon sekoitus. Kirjasta välittyi rakkauden ja läheisyyden voima.

Kiitos kaikille tästä poikkeavan talven lukupiiristä. Sillä oli iso merkitys raskaimpien ja pimeimpien aikojen läpi elämisessä.

Aurinkoista ja sopivan lämminta kesää kaikille! Innolla odotan syksyn lukupiiriä.

Sirkka: - Austerin Brooklynia lukiessa mielessä oli aiemmin lukemamme Fletcherin teos - niin paljon niissä oli samankaltaisuuksia. Molemmissa ratkotaan elämän salaisuuksia dekkarikerronnan tyyliin. Molemmat kirjailijat rakentavat henkilöhahmoja taitavasti ja kerronta on mukaansatempaavaa. Austerissa viehätti erityisesti tarinankerronnan yllättävät käänteet ja ristiriitaiset, sekopäisetkin henkilöhahmot, jotka oli kuitenkin onnistuttu kuvaamaan todentuntuisesti. Austerin kyky pitää lukija otteessaan luomalla erilaisia jännitteitä on todella taidokas. Vaikka molemmat kirjailijat pohtivat ihmeellisten sattumuksien merkitystä elämän suunnannäyttäjinä, tärkeäksi nousee henkilöhahmojen kyky tarttua kohtaamiinsa mahdollisuuksiin ja ongelmiin ja näin tarttua omaan elämäänsä ja suunnata sen kulkua. Fletcherin kieli oli paikoin latteaa, osin yliromanttista. Austerin kielessä taas särähtävät kielen karkeudet. Ilmeisesti kielen oli tarkoitus luonnehtia päähenkilöä, ehkä ympäristöä, mielestäni ei kuitenkaan aina onnistuneesti. Eniten kirjassa puhutteli halu ja kyky huolehtia läheisistä. Niin Fletcher kuin Austerkin pyrkivät jonkinlaiseen harmoniseen loppuratkaisuun. Austerin henkilökuvioiden yhteen solmiminen vaikutti osin väkinäiseltä palapelin palojen yhteensovittamiselta. Teksti toimii kuitenkin monella tasolla ja avautuu moneen suuntaan. Niin paljon Austerin kerronta herätti kiinnostusta, että oli ihan pakko hakea kirjastosta myös muita hänen teoksiaan. Auster käsittelee samoja teemoja niin fiktiivissä kuin omaelämäkerrallisissa teoksissaan. Eniten omaelämäkerrallisia ymmärtääkseni Yksinäisyyden äärellä ja Talvipäiväkirja. Kiitokset kirjan ehdottajalle ja kaikille kommentoijille - olen lukenut niitä innolla.

Risto: - Tätä Austerin ’Sattumuksia’ voisi luonnehtia jälleen yhdeksi onnellisten saaren kuvaukseksi. Perunankuoripaistos-salaisuuden tai Kalamiehen sijaan onnettomien ja onnekkaiden sattumusten kokoavana tekijänä ja katalysoijana on tällä kertaa romaanin minäkertoja, henkivakuutusasiamies-eläkeläinen Nathan.

Nyt ei kuitenkaan olla saaressa vaan kaupungissa, joten yhteisö kutoutuu vasta lukijan silmien edessä, tarinan kuluessa. Nathan Glass tuntee olevansa rakentuvan yhteisön keskeinen toimija. Kirjailija tuntuu jopa antavan kertoja-enolle taipumuksen nähdä omaa rooliaan rennon epäkriittisesti hyvinkin johdonmukaisena ja keskeisenä (eihän henkivakuutuksia voi myydä ”jos herättää asiakkaissa vastenmielisyyttä”). Mahtaisikohan kovin sydämellisessä tarinassa roisiksi sävytetyn kielenkäytön sijoittaminen Nathanin suuhun olla tarkoitettu kirjailijan irtiotoksi kertojasta ja romantisoinnista? Romanttinen veijaritarina ”äijäkööristä” se kuitenkin on (vrt. Felix Krull, Narkissos, Svejk...), jonka valokaaren kuitenkin loppuratkaisu ”maadoittaa”. Seppo sai tuon nasevasti tiivistettyä konteksteineen.

Kiitos Merville, kun kaivoit esiin teoksen mahdollisen moraliteetin: elämää voi rakastaa vaikkei sen oikeudenmukaisuuteen voikaan luottaa ja vaikkei olekaan voittajien joukoissa.

Auster tuo esille äskettäin edesmenneen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin tavoin että ”Ihmisen biologinen, psykologinen ja sosiaalinen järki eivät ole aina yhtä mieltä parhaasta. Elämä ”sattumien ja loputtoman sekasorron maailmassa” näyttää olevan ainakin yksi Paul Austerin romaanien läpinäkyvistä teemoista, jota myös Weckroth pohti. KTÄ toimii tönäisijänä Tomille, joka tutustuu Lucy’iin - kuin flipperissä. Brighton os. Dunkel avaa tarinan sankareille valoisan tulevaisuuden, jota tosin varjostavat kaksoistornit, Lehman Brothers, ilmastonmuutos, Korona jne.

Joka tapauksessa hyvää kesää ja valoisaa tulevaisuutta kaikille lukupiiriläisille. Suosittelen kesälukemistoksi häpeämättömän romanttista, mutta sopivan lukupiirihenkistä sattumustarinaa: Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Iloisiin tapaamisiin! Hyvää lukupiiri-iltaa!

*

HUHTIKUU 2021

HEIKKI AITTOKOSKI: Onnellisten saari, HS 2020

”Tämän kirjan aihe on ihmisyhteisöjen tärkein tavoite: onnellisuus. Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokoski etsii onnellisen elämän aineksia eri puolilta maailmaa. Hän matkustaa Utopia-kirjailija Thomas Moren Lontooseen.”

Utopia? Paikka jota ei ole. ”Ehkä More ei uskonut ihanneyhteisöihin itsekään, ei edes silloin, kun kirjoitti Utopian.”

Aittokoski kirjoittaa: ”Moren vaikutus alkoi pian myös näkyä kirjallisuudessa. Etenkin 1600-1700-luvuilla utopiat sijoittuvat usein kaukaiselle saarelle, jossa elämä on yltäkylläistä, hyvin järjestettyä ja sopuisaa.” Esim. Francis Baconin Uusi Atlantis, 1628, tai Sarah Scott: Millenium Hall, feministinen utopia. Ja vastautopiat, Thomas More-satiirit, esim. Joseph Hall tai August Strindbergin Onnellisten saari, 1883.

Utopia vakiintui yleisnimeksi ihanneyhteiskunnalle, kuvitteelliselle maailmalle, jossa vallitsee onnellisuus.

Pitäisikö meidän lakata haaveilemasta, Heikki Aittokoski kysyy ja vastaa: ”Ei tietenkään. Machiavelli oli väärässä.” Hän viittaa nykyutopistehin: ”Esim. Elon Muskin ja Jeff Bezos’n haaveilemissa avaruussiirtokunnissa on vahva utopistinen vivahde.”

Teksti Marje Vuorisalo / Kuva Heikki Aittokoski / Piirros Sinikka Hietanen

Krunikka-lehti 2-2021

ONNELAA ETSIMÄSSÄ

Heikki Aittokoski kertoo Onnellisten saari-kirjan (HS 2020) johdannossa seisovansa keskellä Lontoon Cityn aamuruuhkaa Milk Streetillä paikassa, jossa oli Thomas Moren  (1478-1535) synnyinkoti. Sieltä Towerin tyrmään ja mestauslavalle, jossa More menetti päänsä, on matkaa vain mailin verran. More kirjoitti kirjaklassikko Utopian 1516. Teoksen nimi tulee kreikasta ja tarkoittaa epäpaikkaa, paikkaa jota ei ole.

Onnellisten saari kuljettaa lukijan bruttokansanonnea mittaavaan Bhutaniin, floridalaiseen Disney-onnela Celebrationiin, armeijansa lakkauttaneeseen Costa Ricaan, timanttirikkaaseen Botswanaan, hyggestään tunnettuun Tanskaan sekä maailman onnellisimpana pidettyyn maahan, Suomeen.

Trilogian aiemmat osat ovat Narrien laiva (2013) ja Kuolemantanssi (2016).

Risto Keskinen ja Sirkka Tuononen:

Tyytyväisten kaupunginosat / - Aittokoski herätti kaivamaan esille helsinkiläisten tyytyväisyysvertailun (Hgin turvallisuustutkimus 2018 s. 133). Vironniemeläiset ovat jo 10 vuotta pysytelleet kolmen tyytyväisimmän joukossa. Helsingin naisista kolmannes piti keskustaa turvattomana ja omaa asuinaluettaankin kaksi kertaa miehiä useammin. Naapuriensa kanssa enemmän tekemisissä olevat kokivat oman asuinalueensa turvallisemmaksi kuin muut. Ilmastonmuutos ja ilkivalta huolestuttivat Helsingin 2018 kyselyssä enemmän kuin aiemmissa.

Valintoja ja yhteisyyttä / - Kirjailija vie lukijansa Washingtonissa sosiologi David H. Kamensin uutuuskirjan luentatilaisuuteen kuulemaan, miten ”yhteiskunta on muuttunut ikään kuin valintamyymäläksi: kansalaisten velvollisuudet ovat väistyneet, on vain yksilöitä, jotka haluavat mieluisia valintoja. Tämä rapauttaa kykyä tehdä yhteistuumin päätöksiä.” Siksi onkin merkittävää, että taulukossa Krunikan ohittava Lauttasaari ja ennätysvauhtia yhä tyytyväisemmäksi kirivä Maunula kuitenkin ponnistavat yhdessä OmaStadi -prosessilla Hiilineutraaleiksi kaupunginosiksi.

Puu, penkki ja suihkukaivo / - Iloamme kotikulmista lisäsi myös krunalaisen OmaStadi -tavoitteen toteutuminen: puita kaduille muutamien parkkiruutujen tilalle. Maan allehan on ihan lyhyen kävelymatkan päähän rakennettu verovaroillamme valtavasti uusia parkkipaikkoja. Asukaspysäköintiä pitäisi radikaalisti siirtää sinne. Miksi esim. kaunis pieni aukio Meritullintori on uhrattu vain 4 auton parkkipaikaksi, kun siinä voisi olla puu, kukkapenkki, pieni suihkukaivo sekä istumapaikkoja merinäköalan ihailuun. Siinä voisi kerätä ajatuksiaan ennen lukupiiri-istunnon alkua Mestassa tai odotella sähkökäyttöistä lauttaa, joka alkaa liikennöidä 2023 Meritullintorilta Kruunuvuorenrantaan kunnes sinne mennään Hakaniemestä sporalla.

Kierrätys / - Sykähdytti aarhusilaisten hyvinvoinnin yhteys ympäristössä lojuvan jätteen määrään. Leikittelimme ajatuksella, saisiko Krunan savukkeita myyvät kivijalkayrittäjät innostettua lahjoittamaan ostajille Mestassa talkoilla askarreltavia taskurasioita, joilla tumpeille järjestyisi onnellisempi kohtalo.

Arvoa ja armoa Senaatintorille! / - Koko kaupungin historiallista sydäntä puristavat useita päiviä kestävät tapahtumien pystytykset ja purut, viimeistelemättömät sisääntulot ja hujan hajan heitelty, huonosti peitelty tapahtumatekniikka. Jospa korona-aika olisi innostanut keksimään myös turistibusseille sopivammat parkkipaikat. Ehkä utopiaa, mutta Onnellisten saari innoitti tarttumaan tähänkin haaveeseen.

Onko tyytyväisyys tai huolettomuus sitten onnea? Heideggerin mielestä huoli on se, mikä tuo olemisen todelliseksi, varsinaiseksi olemiseksi. Tämä jäi vielä mietittäväksi, vaikka road-stoori Aittokosken matkassa muuten sujuikin mukavan huolettomasti. Itse olemme lukupiirimme olemassaolosta onnellisia.

Seppo Sarras:

Narrien laivalla kuolemantanssiin onnellisten saarelle ja takaisin /  - Jos Aittokoskea (ja muitakin asiasta kirjoittaneita) on uskominen, kansallinen onni tai onnellisuus taitaa jäädä ikuiseksi utopiaksi yhtä lailla kuin kestävä henkilökohtainenkin onni. Kaikki siitä kuitenkin puhuvat; iskelmärunoilijoista filosofeihin ja kyökkipsykologeista piispoihin ja paaveihin.

Leo Tolstoi on kertonut venäläisen kansansadun toisinnon pahasti masentuneesta kuninkaasta, joka ei tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka kaikkien onnen edellytysten piti olla kunnossa. Koska kuningas kuitenkin halusi tulla onnelliseksi, viisaustieteilijät neuvoivat kuningasta pukemaan päälleen onnellisen miehen paidan. Tiedämme kaikki, miten satu päättyi. Samaa teemaa Aittokoskikin kartoittaa.

Varsinkin tähän trilogian päätösosaan Aittokoski ei onnistu löytämään aiheesta juuri mitään uutta ja yleisesti kiinnostavaa. Kaikki taitaa olla jo sanottu ja hätäiselle lukijalle saattaisi riittää johdannon ja viimeisen, kokoavan luvun lukeminen. Uskon, että Aittokosken tarkoituksena on ollut kirjoittaa tähän trilogian päätösosaan toivorikas ja positiivinen loppu. Se on kyllä kiitettävä ajatus ja yritys näinä globaalin synkistelyn aikoina.

Merja Dahlbom: - Voi hyvin allekirjoittaa Orwellin ajatuksen siitä, että hammassärkyä potevalle ihmiselle onnellisuus on sitä ettei ole hammassärkyä. Kirjoittaja siteeraa myös Saarnaajan kirjaa useassa kohdassa. Kirja päättyy Saarnaajan tekstiin: ”Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä.”

Allekirjoittanut: - Pysähdyin myös Saarnaajan kirja -sitaatteihin. Esim. ”Älä sano: ’Mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset?’ Sillä sitä et viisaudesta kysy.” Kirjassa on paljon tietoa. Silloin tällöin joku kyselee, kuka on päättänyt, että olemme maailman onnellisin kansa? Aittokoski vastaa: me itse.

Anita Molin: - Kirja oli tosiaan tietokirjamainen. Olin esim. unohtanut, että Suomen 1. sija onnellisuusasteikolla oli lukuna 7,6 eikä lähellä 10:ä. Kun otetaan muita tekijöitä huomioon kuten ekologia, tulonjako ym., sija on 37.

Aittokoski etsi onnellisuuteen auttavia tekijöitä eri maista ja löysi muun muassa: Suomessa vankat instituutiot ja melko hyvän luottamuksen ihmisiin. Costa Ricassa aikanaan vähäiset luonnonvarat (kuten Suomessakin) esti maan tulleen riistetyksi (luonnonvaroista usein seuraa resurssikirous l. varakkuus menee harvoille). Tanskassa opiksi otettavaa on matalat hierarkiat ja johdon kansanomaisuus. Afrikassa voisi poimia heimokulttuurista lähidemokratiaan mallia ja Bhutanista halun säilyttää luonto kunnossa.

*

MAALISKUU 2021

SUSAN FLETCHER: Tummanhopeinen meri, Like 2013, suom. Jonna Joskitt-Pöyry

Tummanhopeinen meri on Susan Fletcherin (s. 1979) neljäs romaani, ja näin se alkaa: ”Olipa kerran mies.”

”Ja meri. Tämän saaren asukkaat tuntevat edelleen meren sikäli kuin ihminen voi. Se on osa heistä, se on heidän veressään; se muovaa heidän elämäänsä niin kuin meri muovaa kiveä kuukausien ja vuosien mittaan.” s. 15

”Milloin viimeksi rantaan ajautui ihminen? Elävä ihminen? Sitä ei ole tapahtunut hänen elinaikanaan. Meri vie henkiä, ei anna niitä.” s. 36

”Aamuun mennessä kaikki tietävät. Huhut lähtevät liikkeelle muutamassa tunnissa. Pian koko saari puhuu - Oletko kuullut...? Syestä on löydetty parrakas mies.” s. 37

Romaanin kertoja etenee tarinassa hajuaisti valppaana kuvaillessaan kirjan henkilöitä. Esimerkiksi näin: ”Nathan ei haise kauttaaltaan samanlaiselta. On väkevä, eläimellinen hienhaju ja pinttyneen hien happamampi haju, hengityksessä reilu puoli pulloa rommia ja hiuksissa lammasta. Mutta niiden alta erottuu veljen ominaishaju: irtotee, Pears-saippua, voide jolla hän rasvaa halkeilevia käsiään, miellyttävä, määtittelemätön tuoksu joka on kaiketi vain Nathan itse, hänen ihonsa mieto tuoksu.” s. 272

Maggie: ”Me halusimme vain onnea, emme mitään muuta.”

Ja sivulla 437: ”Mehän olemme loppujen lopuksi eläimiä.”

Kirjailija - kertoja - Maggie perustelee kirjan lopussa lukijoilleen millainen on hyvän kirjan loppu. Itse olisin kuitenkin jättänyt pois juuri sen onnellisen lopun. Itse olisin lyhentänyt kirjan lopusta yli sata sivua.

Kirja oli kiinnostava kurkistus bloggareiden suosikkiin.

Mitä ajatuksia Tummanhopeinen meri teissä muissa herätti?

Seppo: - Kun nyt kerran kysyit, niin mieleeni jäivät tulvavuoksen syntyselitys ja dieselperämoottori.

Risto: - Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri oli antoisa elämys. Huomiotani kiinnittää Fletcherin niukkaakin niukempi, lähes kaurismäkimäinen dialogin käyttö. Vähäiset dialogit on ihan kursivoitu. Edellisessä eli Boualem Sansalin Hyvityksessä oli dialogia vieläkin vähemmän ja se muistutti kirjeromaanin sellaista muunnosta, jossa lukijalle tarjotaan vain toisen lähettämät kirjeet (tässä päiväkirjamerkinnät), mutta ei vastauksia (vrt. esim. Aleksandr Morozov: Rakas Ljuba). Ihailin Sansalin kykyä luoda niukoin päiväkirjakerronnan keinoin eläviä hahmoja ja tilanteita ilman dialogin ja toimintatilanteiden peilauspintoja. Tässä ihailen, miten Fletcher puolestaan luo vain hennosti dialogiin tukeutuen vahvasti aistittavan kuvan Parlan saaresta ihmisineen myös kuljettaen tarinaa ennen kaikkea tuoksujen, taktillisten ja kinesteettisten tuntemusten rytmien ja näköaistimusten kautta. Nämä kuvaukset ovat paitsi vieläkin moniulotteisempia (ajan, symbolimerkitysten, assosiaatioiden jne. osalta) kuin hologrammit ja lisäksi ajallisesti poimuttuneita. Miten monta tuoksujen kerrosta hän kykeneekään kuvaamaan niin merkitsevästi yhdestä tilanteesta! Näitä aistimuksia kuvailee romaanissa milloin kukakin. Kaikkitietävän kertojan ääni voi ihan lennosta vaihtua romaanin eri hahmojen (useinmiten Maggien) minäkertojan ääneksi, joka kuvailee omia tuntojaan tai liukuu huomaamatta kertomaan uskottavan empaattisesti jonkun toisen romaanihenkilön aistimuksista. Lukija pystyy todella kulkemaan saaressa tuulen, merenkäynnin sekä kuunkierron vaiheita tiedostaen ja käännellen silmiään, korviaan ja nenäänsä 360 astetta - jopa lainaten sokean Jimin herkistyneitä aisteja. Tuulettimen läppä pohjoistuulella jne...

Fletcherin tavoin myös Michael Tournier kuvaa romaanissaan Perjantai väkevästi Robinson Crusoen ja hengittävän, elävän saaren välistä moniaistimellista kommunikaatiota - miten Robinson oppii kuulemaan saaren pulssia. Kommunikaatiossa on siis paljon ulottuvuuksia eivätkä twitter ja facebook edusta sen korkeinta tasoa. Tulee mieleen, että esimerkiksi kuurosokeiden kanssa harjoitetaan sosiaalishaptista kommunikaatiota eli hapteerausta ja he väittelevät tohtoreiksi sekä toimivat vaativissa tehtävissä.

Susan Fletcher johdattelee meidät hienosti seuraavaan eli Heikki Aittokosken lukupiirikirjaamme Onnellisten saari. Missä se on ja mistä sen tunnistaa - aavan meren tuolla puolenko?  Onko sen nimi Parla vai Utopia vai Celebration vai Bhutan vai Suomi vai Kukkiva Kruununhaka?

Anita: - Taas upea kirjalöytö. Kirjassa pääsee elämään saaren ihmisten kautta ja kera.

On joukko erilaisia ihmiskohtaloita muodostaen saaren asukkaat ja sinne muutama tulokas mantereelta. On myös iso ikähaarukka tuoden antoisuutta. On tarve vaikeuksista henkisesti selviytyäkseen uskoa tarinoihin, ettei tarvitse kohdata niitä ennen kuin kestää niiden kohtaamisen.

Fletcher näyttää sukupolvelta toiselle jatkuvan väkivaltaisuuden jatkumisen. Samoin sisarusten suojeluhalun, joka voi auttaa, mutta voi erottaakin kuten Emmelinen ja Tabithan kohdalla vuosikymmeniksi. Veli sai Tomin pelastettua isän pahuuden näkemiseltä, mutta Tomin menehtyessä veljen syyllisyys aiheutti hänelle taas vuosien pahanolon.

Kalamies tarvittiin ja ”valkoisia valheita” että kohtaloita saatiin onnellisemmiksi.

Riitta S.: - No olipa meillä siinä melodraamaa kerrakseen! Jos tämä on joidenkin bloggareiden suositus kannattaa niihin jatkossa suhtautua suurella varauksella.

Riston pitkästä puheenvuorosta ihmettelin, miten näin tyhjänpäiväisestä jutusta voi kirjoittaa noin paljon, mutta sitten kun luin sen, yllätyin. Nostamalla rinnalle suuren joukon merkittäviä, kiinnostavia ja ilmeisen hyviä kirjoja, Risto hienovaraisesti, taitavasti ja tarkasti osoittaa tämän kirjan paikan ja merkityksen. Tuohon en olisi itse pystynyt. Ei voi kuin ihailla!

Sirkka: - Kiitokset niin Hyvityksen kuin Tummanhopeisen meren ehdottajille ja valitsijoille; molemmat mukaansatempaavia teoksia vaikkakin tunnelmaltaan eri maailmoista.

Luin Malrichin ja Rachelin päiväkirjoja kirjeinä meille tässä ajassa, jotka toimimme omissa yhteisöissämme visioineen ja missioineen. Kirjeet haastavat meitä pohtimaan omaa vastuutamme niissä organisaatioissa, joihin olemme kytköksissä. Mielestäni Sansal korostaa esille nostamiansa kysymysten (vastuun ja syyllisyyden) universaalia luonnetta, vaikka tässä ääriesimerkkinä toimiikin keskitysleirien tuhoamiskoneisto. Sansalin käyttämät liiketaloudelliset termit keskitysleireissä johtamisideologian kuvauksessa eivät varmastikaan olleet sattumaa. Keskitysleirien johtamisessa tehokkuus oli ensijaista, tehokkuus on myös tämän päivän johtotähti niin yritysmaailman kuin valtion- tai kunnallishallinnossa. Olimmepa valinneet polkumme valtarakenteiden tukipilarina (Rachel) tai niihin kriittisesti suhtautuvana (Malrich), törmäämme silti henkilökohtaisen vastuun kysymyksiin rattaina jotain suurempaa koneistoa. Sansalin asettamiin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia - ehkä oikeiden kysymysten asettaminen onkin hänelle oleellisempaa.

Fletcherin Parla-saaren yhteisön kuvaus on kuin satu, joka päättyy sanoihin ”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Fletcherin henkilöt ovat elämänmakuisia ja rakastettavia. Valtavasta henkilögalleriasta huolimatta yksilöt erottuvat omaleimaisina. Kiinnostava tutkielma siitä, miten jokin tapahtuma voi sysätä liikkeelle myönteisiä polkuja yhteisön elämässä. Kalamies tuo mieleen suomalaisen Siina Tiuraniemen teoksen Jäämeri, jossa Ei-Kai rientää perheen avuksi ongelmatilanteissa.

Yllättäen niin Sansalin kuin Fletcherin teoksissa kuvataan kuitenkin väkivallan uhreja samalla tavalla - hiljaa kärsiviä, osaansa alistuvia, eivät kummassakaan nouse kapinaan vaikka kysymyksessä ovatkin hyvin erilaiset tilanteet ja syyt.

Minua tekstin melodramaattisuus enimmäkseen viehätti, mutta olen samaa mieltä Marjen kanssa, että tekstiä olisi hyvin voinut reippaalla kädellä tiivistää.

Pirjo V.: - Lukupiiri on pysynyt ihmeellisen elävänä poikkeuksellisesta ympäristöstämme huolimatta. Lukupiirissä toteutuu mielestäni ilmiö, jonka toivoisi leviävän laajemmalle koko yhteiskunnassa - eriävien mielipiteiden kirjo ilman vastakkainasettelua. Erityiset kiitokset Ristolle teeman laajennuksesta. Minulle Fletcherin luoma maailma tuntui aluksi tehdyn monimutkaiselta. Kun vapauduin tästä ajatuksesta, löysin runsaasti yhtymäkohtia tähän päivään ja lukemisessa täyttyi sen itselleni asettama vaatimus - jäi jälki.

Auli: - Fletcherin kirjan kuvaus elämästä karulla saarella ja meren armoilla oli kiinnostavaa kuivalla mantereella asuvalle. Kaunis teksti kuvaa luontoa, ihmisten elinolosuhteita ja tunteita vahvasti, mukaansa tempaavasti. Voi hyvin kuvitella astuvansa kertojan mukana paikasta toiseen. Historia ja tarinankerronta on elävää paikallista kulttuuria.

Henkilökirjo on runsas, vähän liikaakin. Välillä piti palata sukupuutauluun henkilöiden sijoittamiseksi oikeaan aikaan ja paikkaan.

Marje: - Luettu kirja jätti todellakin jäljen vähän samaan tapaan kuin lukemamme romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Guernseyn saaren saksalaismiehitys / traumoja ja salaisuuksia ja niiden purkua. Siellä oli viehko sikatilallinen ja näkemässämme elokuvassa vielä viehkompi. Mietin, jos sama filmiryhmä tekisi myös ”kalamiehestä” elokuvasankarin, kukahan näyttelisi häntä. Hän olisi korea ja raamikas, joka jo kirjassa sai monen sydämen sykkimään, myös ikääntyneen yksinäisen Tabithan hänen hoidellessaan rantaan ajautunutta puolikuollutta miestä.

Hyvää naistenpäivää!

Mervi: - Sama kokemus kuin joillakin teillä: rankkojen, tiiviiden, ei niin puhki selittävien teosten jälkeen tämä alkuun tuntui vähän liian tarkoitushakuisesti rakennetulta, makealta ja tuoksuvalta keitokselta. Mutta myöntää täytyy, että keskipaikkeilla tarina imaisi mukaansa. Siinä välissä jo ehdin käydä itseni kanssa keskustelua siitä, mitä vikaa selvän viihteellisessä tarinassa on. Mutta kyllä lopussa (joka todella on ärsyttävän venytetty ja puhkiselittelevä) taas alkoi tulla vähän sama olo kuin liian makean jälkkärin tai liian vahvan parfyymin äärellä.

Liekö korona-ajan elämyspulalla ja matkustusrajoitteilla, nautin tarkasta miljöökuvauksesta, aistimusten tulvasta, nojatuolimatkasta. Tiiviin yhteisön kuvaus toimi, hahmot todella olivat kukin omia persooniaan. Mistä siis lievä torjunta, pieni ärsytys? Ehkä viihteen ja ns. taidekirjallisuuden rajalla kallistutaan viihteen puolelle siinä, että kertoja selittää turhan usein, mistä on kyse. Hän ei ikään kuin luota itse tarinaan, kuvaukseen. Loppupuolella selittely lisääntyy ja samalla kieleen pullahtelee yhä enemmän kuluneita ja kovin makeita ilmauksia: ’he kulkevat aina mukanamme; hymyilemme heidän vuokseen, heidän puolestaan; Kömmin hänen viereensä ja tunnen hänen lämpönsä.’ Myös kuvasto kliseytyy lopussa ’yksinäinen lintu lentää taivaalla, hopeahiput kimmeltävät’. Paikoin nojatuolimatkallakin tuntui, että nyt luen kuin matkailumainosta, en romaania.

Risto, kiitos komeasta Havukka-ahon sitaatista! Hyvä kysymys myös se, mihin tarinoita tarvitsemme ja käytämme. Ihmisen toiminta tapahtuu yhdensuuntaisessa ajassa, Risto toteaa. Hyvissä tarinoissa kuitenkin usein käy ilmi, miten myös käsitys jo tapahtuneesta muuttuu ja muuttaa ihmistä ja hänen käsitystään itsestään ja elämästä. Näin tässäkin kirjassa, missä tosin kovin sadunomaisesti jokainen koki jonkinlaisen kirkastumisen ja vapautuksen (vrt. esim. paljon särmikkäämpi muutos, joka Makinen romaanissa tapahtui suhteessa menneeseen). Ihmismieltä lienee vaikea kuvata ilman symboleita ja tarinoita. Kai niiden olemassaolo todistaa, että ne ovat tarpeen. Todellisuutta nekin.

Riitta S.: - Olin ajatellut, että palaan tähän kirjaan vielä Austerin yhteydessä, mutta kun luin Mervin oivalliset pohdinnat, huomasin, että hän tietämättään oli vastannut minua askarruttaneeseen kysymykseen.

Mietin, että mitä siinä on että Fletcherin kirja tuntuu melodraamalta ja Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa ei, vaikka siinä on jokseenkin samat ainekset kuin Fletcherillä. On suuri joukko erilaisia tyyppejä, suhteita ja sattumuksia, dramaattisia käänteitä ja jopa onnellinen loppu. Siis kunnon melodraaman ainekset ja kuitenkin lopputulos ei ole sitä.

Terttu: - Edellisen kirjan Hyvitys jälkeen siirtyminen saariympäristöön ja -yhteisöön oli todella erilainen kokemus. Itselleni se tarjosi pakotien koronakuplasta. Viipyilevän aistillinen kerronta toimi hyvin tilanteessani. Suru ja surusta toipuminen oli yksi pääteemoista. Olen samaa mieltä, että varsinkin loppuosan kirjasta olisi hyvinkin voinut jättää pois. Kirja palautti mieliin todellakin Englannin kanaalisaaren kyläyhteisön ja perunankuoripaistoksen ystävät ja samankaltaista ympäristön kuvausta oli mielestäni myös virolaisen Õnnepalun Hiidenmaan Paratiisi-kirjassa. Ja nyt seuraavaksi Heikki Aittokosken Onnellista saarta etsimään!

*

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1 - 2021

10-VUOTIAS KRUNAN MESTAN LUKUPIIRI

Kirjan ja kirjailijoiden lumovoima

Lukupiirissä on luettu yhdeksänkymmentä etupäässä kotimaista nykyromaania. EU-vaaleihin valmistauduimme kuitenkin avaamalla ikkunat Eurooppaan. Sitten tutustuimme Suomen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi otimme teemaksi nykyvenäläisen kaunokirjallisuuden. Ja nyt vuorossa on koko maailma.

Vierailijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä, on ollut mukana yli viisikymmentä. Yhdessä luetun kirjan vetovoiva on todella taianomainen. Suvi Aholan väitöskirja Suomen lukupiireistä paljastaa: Suomi on lukupiirien maa. Sen voi perustaa kuka tahansa ja lähes minne vain. Usein lukupiireissä on mukana pientä naposteltavaa. Näin myös Krunan Mestan lukupiirissä. Nyyttäripohjalta ahkerat jauhopeukalot vuoronperään ovat valmistaneet leivonnaisia. Usein luetuista kirjoista saadaan vinkkejä tarjoilulle. Ylitse muiden on ilman muuta ollut Suomi100-vuotta alustanut Punainen viiva, joka innoitti Raili Kautian leipomaan pettuleipää itse kirnutun voin kanssa. Toisin kuin yli sata vuotta sitten, nyt pettujauho on kallista terveystuotetta.

Väitöskirjansa jatkeeksi Suvi Ahola kirjoitti Suomen lukupiireistä kirjan Ystäviä ja kirjoja, Avain 2015. Mukaan valikoitui myös Mestan lukupiiri. Kai Westman kirjoitti siihen meistä humoristisen kirjoituksen. Kirjaan valikoitui koko maasta satojen joukosta vain kymmenen lukupiiriä. Lukupiiri-iltojen lisäksi olemme myös käyneet muun muassa teatterissa ja esim. kirjallisella vierailulla Tallinnassa.

Kirja joka kosketti - Vierailu joka ei unohdu

Allekirjoittanut viehättyi kruununhakalaisen Markku Paasosen kirjaan Pienet kalat syövät suuria kaloja. Kun henkilöt kirjassa kirkuvat ja kirahtelevat papukaijamaisen räikeissä väreissä, mieleen tuli tropiikki. Maagisen realismin taitaja itse ehdotti meille seuraavaksi luettavaksi romaaniksi Chileläistä yösoittoa, omaa suosikkiaan. Samalla hän johdatti lukijan laajemminkin Roberto Bolañon maailmaan.

Riitta Sarras: - Kun luin Krunikka-lehdestä, että Marje Vuorisalo aikoo perustaa lukupiirin uuteen Mestaan, ajattelin heti, että sinne! Paljon lukevana oli kiva ajatella, että voisin isommallakin porukalla keskustella lukemastani. Lukupiirin ensimmäisessä tapaamisessa huomasin, etten tunne ketään ennestään, mutta sehän oli minusta vain hyvä, koska keskipisteessä ovat kirjat eikä kaveriporukka. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin huomaan lukeneeni paljon sellaista, johon en olisi tullut tarttuneeksi. Olen iloinnut myös siitä, että olemme korona-aikanakin voineet kirjoittamalla kertoa kirjoista mielipiteemme ja kommentoida toistemme kirjoituksia.

Krunikan festariteemaan liittyen luimme Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan dekkarisarjan ensimmäisen osan. Kirjassa yksityisetsivä Björk tiirikoi itsensä kruununhakalaisen ruskean talon viidennen kerroksen asuntoon ja löytää sieltä ruumiin. Lukupiirissä kerroin kirjailijalle, että ko. murha oli muuten meillä, mutta tiesikö hän kirjoittaessaan, että tuolloin talossa oli vain neljä kerrosta. Hämeen-Anttila vastasi tienneensä ja juuri siksi sijoitti ruumiin sinne, koska silloin se ei olisi kenenkään kotona.

Anne-Maj Väre: - Ensi käyntini lukupiirissä tapahtui 2012. Paikalla oli kirjailija Juha Itkonen, kirja ”17” ja tusina krunalaista lukijaa. Oli hauska verrata omia ja muiden kokemuksia kirjailijan samalla avatessa portteja tarinaan. Keskustelu oli vilkasta. Kirja laajeni ja syveni. Tapaamiset, joissa vieraina kirjailija tai kääntäjä ovat paikalla, ovat helmiä. Salaperäinen Markku Paasonen, elämää nähneet Jörn Donner ja Hannu Väisänen, runolintu Helena Anhava, mystinen Mia Kankimäki, herkkä Anna-Kaari Hakkarainen, ”Aale Tynni, hymyily, kyynel, laulu” kirvoitti kirjailija Mikko-Olavi Seppälän laulamaan kehtolaulun stadin slangilla, mikä tuuditti minut kirjojen ikivaltakuntaan.

Mervi Murto: - Hyvän kirjan lukeminen on aina myös omien käsitysten testausta, siis tarpeellista. Siksi yhteiset lukukokemukset ja ajatustenvaihto ovat niin rikastuttavia: syntyy ahaa-elämyksiä siitä, miten eri näkökulmasta samaa asiaa voi lähestyä. Kuplat saattavat poksahtaa. Siksi liityin lukupiiriin. Myös syksyn 2020 teema, venäläinen nykykirjallisuus, kiinnosti erityisesti.

Käsitellyt teokset osoittavat jälleen, miten hyvä romaani voi tarjota yksittäisten ihmisten tarinan avulla kuvan, joka saa näkemään ja ennen kaikkea tuntemaan, millaista on elää läpi mielivaltaa, sotaa tai luottamuksen romahtamista kaikkeen totuttuun (mm. Svetlana Aleksijevitš) ja mitä se tekee ihmiselle ja yhteisölle (mm. Guzel Jahina). Faktat ovat välttämättömiä, mutta fiktio saa meidät - parhaimmillaan - ymmärtämään syvemmin vaikkapa Venäjän henkistä ilmapiiriä.

Andrei Makinen loistava romaani Ranskalainen testamentti (1996) käsittelee neuvostoajan ilmiöiden lisäksi hienosyisesti suuria teemoja, kuten vähemmistöön kuulumista ja ulkopuolisuutta. Erityisesti teos kuvaa, miten kieli, rajalliset kokemukset ja tiedot sekä muistojen epäluotettavuus ohjaavat identiteetin muovautumista. Ajankohtaista luettavaa siis! 

*

HELMIKUU 2021

BOUALEM SANSAL: Hyvitys, Into 2012, suom. Aura Sevón

”Malrichin päiväkirja /  Lokakuu 1996

Rachel kuoli kuusi kuukautta sitten, 33-vuotiaana. Pari vuotta aiemmin jokin vain pimahti hänen päässään ja hän alkoi ravata Ranskan, Algerian, Saksan, Itävallan, Puolan, Turkin ja Egyptin väliä. Matkojen välissä hän luki, märehti, houri ja kirjoitti, menetti ensin terveytensä, sitten työnsä ja lopulta järkensä. Viimein Ophélie lähti lätkimään, ja eräänä iltana Rachel tappoi itsensä. Se tapahtui kuluvan vuoden, vuoden 1996, huhtikuun 24. päivänä yhdentoista aikaan illalla.

Minulla ei ollut mitään hajua Rachelin ongelmista. Olin nuori, 17-vuotias, kun hänellä alkoi iso pyörä heittää. Olin joutunut huonoille teille. Näin Rachelia ani harvoin, välttelin häntä ja hänen rasittavia nuhdesaarnojaan. Inhottava sanoa, kun kyse on omasta veljestä, mutta sen sortin mallikansalainen ajaa helposti toiset paniikkiin. Rachel eli omaa elämäänsä ja minä omaani. Hänellä oli esimiehen pesti isossa amerikkalaisfirmassa, muija, kiesi, omakotitalo ja luottokortti; joka hetki tuotti tulosta, kun taas minä hengasin aamusta iltaan ongelmalähiön tulevaisuuden toivojen kanssa...”

On kirjoja joihin mukaan pääsee esimerkiksi vasta noin sivulla viisikymmentä, joskus myöhemminkin. Romaaniin Hyvitys sujahtaa mukaan kuitenkin ensimmäisistä sanoista lähtien.

Rachel jätti jälkeensä päiväkirjan. Komisarin luovutettua sen pikkuveli Malrichille, tämä alkoi lukea sitä: ”Oli kuin sisuskaluni olisivat syttyneet tuleen. Pitelin päätäni kaksin käsin ettei se olisi räjähtänyt, halusin huutaa täyttä huutoa. Tämä ei voinut olla totta, sanoin itselleni sivu sivulta. Kun olin lukenut loppuun, kaikki tyyntyi, sisikuntani jähmettyi.” Viikkoa myöhemmin Malrich tajusi, että tarina ei ole vain veljensä tarina. Se oli myös Malrichin tarina. Se oli heidän yhteinen tarina. Se oli heidän isänsä menneisyys. ”Nyt oli minun vuoroni kohdata se, kulkea samat polut ja esittää itselleni samat kysymykset, koettaa selviytyä siitä, missä isä ja Rachel olivat epäonnistuneet. Tuntui, että se oli liian iso asia minulle. Ja samalla, vaikken osannut sanoa miksi, minussa syttyi voimakas tarve kertoa tarinamme koko maailmalle. Isän menneisyys on kaukana takanamme, mutta eri aikoinakin elämä kulkee samoja uriaan, ja tuo käsittämätön murhenäytelmä voi toistua.”

Päivä jolloin aloin lukea Hyvitystä, oli Kansainvälinen holokaustissa menehtyneiden muistopäivä 27.1.

Malrich: ”Luin Rachelin päiväkirjan uudestaan ja uudestaan. Se, mitä hän kirjoitti, oli niin totaalisen pimeää, etten tiennyt miten siitä olisi voinut päästä yli. Samassa minä, joka olin aina vihannut kynäilyä yli kaiken, aloin kirjoittaa, raapustaa yhtä mittaa kuin järkensä jättänyt ja sännätä joka suuntaan. Vastaavaa kokemusta en toivo kenellekään.”

Sansalin aihe on rankka, kirjoitustyyli tiivistä ja runollista. Lähestymistapa puhdistava. Rachel uhrautui. Hyvitti. Ei ole vaikea kuvitella, miltä lapsena Ranskaan lähetetystä maahanmuuttajapojasta tuntui kun matto jalkojen alta vedetään pois: kunnioitettu sheikki-isä osoittautuu pahimman lajin natsirikolliseksi. Malrich puolestaan selviytyäkseen jakoi kokemuksensa ettei se toistuisi. Suurenmoinen kasvutarina.

Helmikuun lukupiirikeskustelu käytiin edelleen koronarajoitusten takia etupäässä netin välityksellä. Pienempi ryhmä tapasi asukastilassa, ja kuten Seppo toteaa, harmillisesti siihen kaikki eivät voineet osallistua.

Seppo: - Tämä oli niin taitavasti rakennettu romaani, ettei sitä oikein haluaisi kuitata luetuksi yhdellä lyhyehköllä postauksella. Siinä Boualem Sansal nostaa esiin niin monia tärkeitä näkökulmia, assosiaatioita ja kysymyksiä inhimillisen ajattelun ja toiminnan piirteistä, että niistä riittäisi keskusteltavaa pitkään ja mieluiten kasvokkain.

Kirjan kolme yhteen kietoutuvaa tarinaa upotetaan syvälle eettisiin, kulttuurisiin, psykologisiin ja poliittisiin ongelmiin ja henkilökohtaisiin omatunnon kysymyksiin. Keskeisimmät kysymykset liittyvät velvollisuuden käsitteeseen, velvollisuuden täyttämiseen ja sen seurauksiin ja toimijan vastuuseen vallitsevan todellisuuden näkemiseen ja ihmisen henkilökohtaiseen kokemiseen ja olemiseen. Syyllisyyden problematiikka on romaanin toinen läpäisevä teema.

Isän elämän ristiriitoja tutkiessaan Rachel saa kuulla ja oppia, että sodassa sotilaan on täytettävä velvollisuutensa ja tehtävä kyselemättä siihen liittyvät teot. Siviilien velvollisuus on vaieta ja unohtaa sodan aikana ja sen jälkeen. Myös eloonjääneen sotilaan on paras vaieta, vaikka ei unohtaa voisikaan. Se on ollut myös poikien isän tapa selvitä elämässä eteenpäin sodan päätyttyä. Velvollisuus- ja syyllisyysteemoista Sansal kehittää Rachelin ajatuksien ja ymmärryksen umpisolmun, jonka tämä toivoo voivansa avata uhraamalla itsensä.

Malrichin toiminnan kautta Sansal osoittaa toisen tavan täyttää velvollisuutensa. Malrich ei jää kiinni natsien hirmutekojen vaiheisiin ja seurauksiin eikä juutu pohtimaan isän yksilöllistä osuutta niissä. Päinvastoin, hän katsoo historiasta nykyhetkeen ja sen eteenkin, tunnistaa uhan ja vihollisen ja kokee velvollisuudekseen tehdä henkilökohtaisesti kaikkensa, ettei historia toistuisi neljännen valtakunnan muodossa. Hän tietää tarkoin asemansa nykyisyydessä ja tunnistaa voimavarojensa rajallisuuden. Silti hän tekee sen mihin pystyy tietäen hyvin, että se ei yksin ongelmia ratkaise.

Sansal kirjoittaa hyvin. Hänen luomansa romaanin rakenne, päiväkirjojen ja nykyhetken kuvauksien yhdistelmä toimii ja antaa mahdollisuuden laajaan ajalliseen ja kulttuuriseen perspektiiviin. Toisaalta päiväkirjat avaavat ja perustelevat keskushenkilöiden erilaista luonnetta ja toiminnan tapaa.

Sota on toivottavasti ja periaatteessa politiikan ja yhteiskunnan poikkeustila, mutta sotatilan vallitessa se muuttaa radikaalisti kaikkien ihmisten elämää, ajattelua, moraalia ja toiminta ikään kuin uudeksi normaaliksi niin pitkäksi ajaksi, kun sitä kestää. Se vaatii jokaiselta velvollisuuden täyttämistä sodan logiikan mukaan eikä salli poikkeuksia. Sodan totalitääriseen luonteeseen liittyvät eettiset ja moraaliset ongelmat ovat ikuisia ja siksi ne jäävätkin aina tulevien sukupolvien ratkaistavaksi. Mutta sotien jälkeiset sukupolvet eivät voi juuttua menneisyyden vankileireihin, vaan heidän on toivorikkaana aloitettava aina uuden, sodan torjuntaan ja poissaoloon perustuvan tulevaisuuden rakentaminen ymmärtäen historian painon ja sen tekijöiden vaikutuksen oman aikansa kontekstissa.

Merja: - Otteessa pitävä kirja! Erinomaisesti kirjoitettu monitasoinen lukuelämys. Rachelin vaste isänsä tekoihin vertautuu vanhatestamentilliseen ”isien pahat teot kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen”. Rachel yritti hyvittää tehdyt kauheudet ja ymmärtää tekojen motiivit. Hänen oma elämänsä mureni ja hän päätyi lopulta tuhoamaan itsellä kaasulla. Käsitin, että tarinalla on todellisuuspohja. Minun on tosin hyvin vaikea ymmärtää, että joku voisi reagoida näin voimakkaasti. Rachel oli ollut elämässään ns. menestynyt sekä aineellisesti että koulutuksellisesti ja oli ehkä täydellisyyden tavoittelija tässä isänsä asiassakin. Hän näki itsensä uhriuttamisen hintana isänsä teoista.

Malrich, luuseriveli, jengiläinen, joka lähestyi aluksi jihadisteja, kunnes ymmärtää siellä esiintyvän raakuuden. Hänen tapansa lähestyä isän tekemisiä oli rakentava, tulevaisuuteen tähtäävä. Hänkin halusi käydä Algeriassa kotikylässään ja yllättäen tunsi olonsa siellä kotoisaksi.

Sansalin päiväkirja-kerronta toimii hyvin. Tekstissä on kaikkien kauheuksien ohella myös hauskan humoristisia kohtia kuten Rachelin tavatessa isänsä ystävän pojan.

Marje: - Merja, ymmärrän niin että Rachelin ylitsepääsemätön tuska liittyi siihen ettei isä ilmiantanut itseään.

Miksi muuten isä teidän mielestänne säilytti matkalaukussaan koko natsi-identiteettinsä dokumenttiarsenaalia?

Seppo: - Kun nyt Marje provosoit niin ehdotan, että isä säilytti dokumentit kirjailijaa varten. Se oli kätevä tapa saattaa isän menneisyys poikien tietoon. Ellei niitä olisi ollut, Sansal olisi joutunut keksimään jonkun muun, ehkä vähemmän luontevan ja vähemmän uskottavan tavan.

Jos taas haluamme psykologisen selityksen, joudumme loputtomien spekulaatioiden sokkeloihin, joista muodostuisikin isän tarina. Se olisi taas aivan toinen juttu.

Merja: - Rachel ehkä häpesi isänsä kätkettyä historiaa ja katsoi velvollisuudekseen kulkea isän jäljissä ja tehdä ainakin itselleen julkiseksi tehdyt julmuudet. Samalla hänellä oli pyrkimys ymmärtää näitä ratkaisuja. Mielestäni hän myös pyrki hyvittämään isänsä tekemisiä myös uhreille.

Marje: - Merja, näin jotenkin myös itse ajattelen. Häpesi? Mielestäni hänen jalkojen alta vedettiin matto. Kunnioitetun kyläsheikin poika, lapsena Ranskaan lähetetty mies murtui totaalisesti, kun isä paljastui pahimman lajin natsirikolliseksi; taistellut Ranskaa vastaan kahdella rintamalla, ensin toisessa maailmansodassa ja sitten Algerian puolella vastarintaliikkeessä. Lähiöpoliisi muistutti kasvutarinan näkökulmasta useaan otteeseen viisaasti pikkuveljelle: veli oli hyvä mies. Syytön. Siitä ei ole muuten kauan kun kunnon ranskalainen ei voinut mennä naimisiin saksalaisen kanssa. Kiihottava kirja.

Kirja avasi myös Auschwitzin valtavat mittasuhteet suorastaan kaupunkina. Rachelin seikkaperäinen kuvaus sen toiminnasta oli pysähdyttävä lukukokemus. Tarkoittiko Rachel verratessaan omaa kansainvälisen työpaikkansa samankaltaisuutta myös keskitysleirifilosofiaa: tulos tai ulos? Hänhän itse sai potkut kun tulosta ei enää syntynyt.

Riitta L.: - Kommentti Auschwitzin leirin kuvaukseen. Tuotantotalouden prosessien kuvauksessa nykyään käytetyt termit kuten tuotantosuunnitelmat, pullonkaulat, riskienhallinta ja liikkeenjohdon termit tulostavoitteineen ja -kriteereineen huvittivat minua tässä yhteydessä ensilukemalla, mutta nehän kuvasivat erinomaisesti toiminnan systemaattisuutta ja raakuutta.

Pidin kirjasta todella paljon. Taas kerran luin kirjan, johon en olisi tarttunut ilman kirjallisuuspiiriä. Kiitos kaikille valitsijoille ja kirjoittajille.

Riitta S.: - Hieno kirjavalinta! On vahinko, ettei Sansalilta ole tietääkseni suomeksi käännetty muuta, eikä oma ranskankielen taitoni riitä kaunokirjallisuuden lukemiseen. Kirjan nimivalintaa kuitenkin ihmettelen: Hyvitys - alkuperäinen on Le village de l’Allemand ou Le journal des frères Schiller. Miksi tämä nimi ei kelvannut suomalaiselle kustantajalle, varsinkin kun kirjassa käy ilmi, ettei mitään voi hyvittää?!

Sansal kuvaa hienosti veljeksien Rachel ja Malrich erilaisuuden. Hänellä on oma tyylinsä kummankin veljeksen päiväkirjoille ja puheenparrelle. Näin hän luo uskottavuutta kummankin persoonaan ja samalla korostaa kummankin ominaislaatua. Veljekset eivät juurikaan tunne toisiaan eivätkä isäänsä, kunnes terroriteko johtaa siihen, että isän tausta avautuu Rachelille. Sansal kertoo, miten tavallinen nuori mies joutuu sotilaaksi, toimii käskyjen mukaan eikä kyseenalaista mitään, koska siinä tilanteessa hänellä ei ole enää siihen mahdollisuutta. Samalla hän avaa, miten jihadistit hakevat samaa sotaan lähtöä lähiönuorukaisten joukossa. Heidän piirissään ei myöskään saa kyseenalaistaa, on vain toimittava käskyjen mukaan.

Päiväkirjoissa Rachel kuvailee ja taustoittaa ja antaa veljelleen faktat, joiden pohjalta Malrich ymmärtää mitä nykymaailmassa on tapahtumassa. Samalla Sansal avaa lukijalle, miten lähellä on, että historia alkaa toistaa itseään.

”Aivan kuten lähiössä leirilläkin tiedettiin mitä ympärillä tapahtui, mitä kukin teki, ajatteli, piilotteli.” Sansal kirjoittaa jihadismista natsismin kautta, osoittaa niiden yhtäläisyyden. Samalla hän tuo esiin, että Rachelin yritys hyvitykseen on turhaa eikä sillä voi auttaa ketään. On turhaa käpertyä itseensä, katsoa vain taaksepäin ja yrittää hyvittää kärsimystä kärsimyksellä. On katsottava eteenpäin, nähtävä merkit, varottava, etteivät natsiajan kauheudet missään muodossa pääse toistumaan.

Anita: - Iso, syvä teos. Kirjailija on koostanut juutalaisten hävitystä yhteenvetomaisesti ja yhdistänyt sitä rohkeasti islamin uskon puitteissa tapahtuvaan luokitteluun ja toimintaan. Hän kuvaa Pariisin lähiöiden tilaa ja muutosta.

Pääsemme Rachelin matkassa moniin maihin Saksasta Balkanin kautta Turkkiin, Egyptiin ja viimein Algeriaan isää seuraten. Kahden vuoden matka ei helpota eikä suo rauhaa isän hirmuteoista vaan vaatii häneltä sovitusta, päätyen ainoaan hänelle mahdolliseen vaihtoehtoon.

Malrich-veljen tie on toinen. Jää kuitenkin vähän auki, ”paljon ei ole tehtävissä” tunnelmaan. Aluksi koston tie Nadjan murhan sytyttämänä on kaveriporukalla mielessä, mutta joutuvat toteamaan sen että kuten juutalaiskysymyksessä, nytkin islamismin suhteen, koneisto on liian massiivisena vastassa. Pelottelu, uhkaukset ääriuskoisten taholta saa tuntemaan toivottomuutta. Ranskan yhteiskunta ja poliisivoimatkin on saman edessä ja voivat edetä vain hitaaseen toimintaan uskoen. Tosi vaikuttava teos.

Terttu: - Jälleen mielenkiintoinen syviä ja synkkiäkin ajatuksia herättävä kirja - kiitos lukupiirin upeiden valintojen.

Kirjassa oli tiiviissä muodossa monta tasoa ja laajoja teemoja yksilöistä yhteisöihin, maailman historiaa ja nykypäivää syyllisyyden ja suvaitsevuuden näkökulmasta. Päiväkirjamainen tyyli toimi hyvin ja helpotti lukemista. Itse olisin halunnut tietää enemmän Algeriasta ja lähiöelämästä, vähemmän rankasta keskitysleirikuvauksesta, joka aiheuttaa aina vahvoja fyysisiä tuntemuksia. Riitta L:n huomio tuotantotalouden termien yhteydestä keskitysleirien toimintaan oli hyvä näkökulma. Yhteys Rachelin työhön, monikansallisen yrityksen myyntiponnisteluihin ja filosofiaan ”Jos puu on huono, kaatakaamme se ennenkuin se tartuttaa koko metsän”.

Sinikka: - Riitta S. kyseli, kenelle kiitos kuuluu tämän lukupiirikirjan löytämisestä. Tunnustan. Luin kirjan jo muutamia vuosia sitten. Kirjasta on moneksi. Se on taitavasti kirjoitettu, älykäs ja syvälle menevä. Teksti on sujuvaa ja katu-uskottavaa, kuten jossakin arvostelussa todettiin. Luin kirjan nyt toiseen kertaan. En tainnut saada vieläkään valmiiksi. Ilolla olen seurannut arvioitanne ja kommenttejanne kirjasta. Ne ovat varsin positiivisia. Kun tarjosin kirjaa luettavaksi, hieman jännitin minkä vastaanoton kirja mahtaa saada. Kirjailijahan ei ole kovin tunnettu Suomessa.

Terttu kaipasi enemmän kuvausta lähiöistä ja Algeriasta. Se olisi kyllä mielenkiintoista. Sansal on ilmeisesti kuvannut näitä aiheita muissa kirjoissaan. Ymmärtääkseni hän kirjoittaa pääasiassa Algeriasta. Valitettavasti niitä kirjoja ei ole suomennettu.

Mervi: - Sain kirjan vasta nyt. Luin sen ahmien. Kiitos kiinnostavasta ehdotuksesta.

Jälleen kerran totesin, että toiset, muistissa vellovat kirjat, vaikuttavat siihen, miten luen meneillä olevaa. Luin juuri ennen Hyvitystä David Grossmanin hienon Kun Nina sai tietää -romaanin. Sen teemat ovat osin samoja: sukupolvien välillä periytyvät traumat, anteeksiannon ja ymmärtämisen vaikeus, hajallaan elävä kansa (juutalaiset). Grossmanin tyyli on äärimmäisen hiottua ja hienoa. Siksi ehkä Hyvityksen paikoin hieman häiritsi kovin vaihteleva tyyli, joka joskus hipoi epäuskottavuuden rajoja, on siinä kääntäjälläkin ollut tekemistä! Mutta tämä nyt tällaista elitististä marinaa, kun oleellista on se että kirja puhui valtavan isoista asioista todella kiinnostavasti ja viisaasti.

____

Mervin esille nostama Grossman tässä yhteydessä ei liene sattuma, koska Grossman ja Sansal ystävinä ovat esimerkiksi Lähi-idän rauhanaloitteen alullepanijoita.

Pienessä ryhmässä keskustelimme kasvotusten lisää Sansalin kirjasta. Sinikka avasi Algerian historiaa ja nykytilannetta. Myös ranskalaislähiöt puhuttivat. Varmasti myös  koronatilanteesta johtuen viihdyimme jutellen kolme tuntia kahden sijasta ja toisaalta myös siksi, että Hyvitys kirjana mahdollistaa sen: kahteensataan sivuun on mahdutettu paljon.

*

TAMMIKUU 2021

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE: Puolikas keltaista aurinkoa, Otava 2009, suom. Sari Karhulahti

Chimamanda Ngozi Adichien (s. 1977) romaanin Puolikas keltaista aurinkoa tapahtumat sijoittuvat 1960 luvulle jolloin käytiin Biafran sota.

Kirjan nigerialaiset päähenkilöt ovat igboja joka on eräs Nigeriassa elävä etninen ryhmä. Kun sota alkaa, joutuvat päähenkilöt pakenemaan sitä pakolaisleirien kurjiin oloihin.

Vaikka kirja on fiktiota, kirjailija on nivonut sen todellisiin tapahtumiin. Lähteenä hän on käyttänyt omia igbosukulaisiaan. Sari Karhulahden suomennos ilmestyi 2009.

Kirjan pohjalta tehty elokuva valmistui 2013.

Riitta S.: - Alusta asti minulla oli tunne, että luen nuorisoromaania ja jotain hyvin tuttua. Noin puolivälissä oivalsin: minähän olen lukenut tämän teinityttönä. Silloin sen nimi oli Tuulen viemää ja kirjailija oli Margaret Mitchell. Tästä en sitten päässyt irti koko kirjan aikana, sillä yhtäläisyydet ovat niin ilmeiset ja vain vahvistuivat loppua kohti. Kaiken kaikkiaan kirja oli vaikuttava ja hyvällä tyylillä kirjoitettu.

Seppo: - Biafran - Nigerian sodasta on mieleen jäänyt lähinnä nälkiintyneiden lasten kuvat. Sen jälkeen Nigerian tapahtumat ovat minun mielestäni sekaantuneet Afrikasta kantautuvaan ”taustakohinaan” kunnes Boko Haram -uutisointi jälleen nosti Nigerian esiin. Paikalliset kriisit ja katastrofit tuottavat näkyvyyttä maailman medioissa. Ilmeisesti Biafran sota on kuitenkin jäänyt maailmalle ikuiseksi traumaksi, koska tätä neljäkymmentä vuotta myöhemmin siitä kirjoitettua romaania on käännetty hyvin ainakin Euroopassa.

Sisällissodan kehyksissä kirja avaa fiktiivisyydestä huolimatta kapean kurkistusluukun ihmisten perustyyppien elämään ja kohtaloihin 1960-luvun Afrikassa, jos se nyt ketään kiinnostaa. Yleisemmällä tasolla tässä toistetaan monien epäonnistuneiden kapinahankkeiden kuvauksia. Idealismin katkeraan tappioonhan niillä on ollut tapana päättyä.

Tutunoloinen on myös tapahtumien ja keskushenkilöiden kokemusten ja käyttäytymisen kehityskulku romaanin edetessä. Siinä paljastuu ihmiselämän universaaleja traagisia ja raadollisia puolia ja piirteitä viha - rakkaus ulottuvuudella. Läpi koko romaanin tuntuu vain siltä, että olen jo kuullut, lukenut ja nähnyt tässä kuvatut asiat aikaisemmin enkä usko olevani tässä asiassa mitenkään poikkeus.

Kirjailijan harrastama tyyli tai paremminkin tyylilajien vaihtelu vähän askarruttaa mieltäni. Varsinkin alkuun, ensimmäistä osaa lukiessani ihmettelin, onko tämä lastenkirjan parodiaa. Paikoin tuntui siltä, että kirjailija on koonnut tekstiin kaikki tunnetut kliseet 1960-luvun afrikkalaisesta elämänmenosta, jota tehdään näkyväksi keskushenkilöiden ja varsinkin Ugwun kokemusten ja ajatusten kautta. Hän on aluksi kokematon maalaispoika, joka tuodaan kotikylästään kaupunkiin yliopistossa työskentelevän nationalistisen vasemmistointellektuellin palvelijaksi. Ihmeellisen nopeasti hänestä kehittyy myös erinomainen kokki ja jonkinmoinen kirjailija. ”Isäntä on hieman hullu” hän toteaa kirjansa ensimmäisessä lauseessa. Ehkä isännän ja hänen ystäviensä elämä olikin Ugwun näkökulmasta parodiaa, mutta onko tämän romaanin kirjailija vakavissaan?

Toisaalta isännän, Odenigbon ja hänen seurapiirinsä keskinäinen dialogi ja argumentointi tuntuvat saman tapaiselta kuin radikaalivasemmistolaisten kollegojen puheet samaan aikaan kautta Euroopan. Tältä ajalliselta ja maantieteelliseltä etäisyydeltä nekin tuntuvat vähän parodialta tai ainakin ironialta. Ehkä se ei ole kumpaakaan, vaan enemmänkin pyrkimystä tosikkomaiseen historialliseen realismiin.

Anita: - Minulle jäi mieleen ristiriita kirjan keveän tyylin ja aiheen vakavuuden välillä. Kun palautettiin mieleen nälkää ja kuolemaa näkevä kansa ja tilanne ja epätoivoinen taistelu, siirtomaapolitiikka ja suurvaltojen sekaantuminen taisteluihin omien etujen tavoitteluineen oli jälleen näkyvillä.

Paikallisten ihmisten eriarvoisuus ja luokkaerot oli ainakin minulle antoisaa kuvausta. Kirjan muita korostuvia sisältöjä oli sisarusten erilaisuuden käsittely, heidän välisensä kateuden ja mustasukkaisuuden, mutta samalla läheisyyden kuvaus. Samoin kirjaan mahtui useiden rakkaussuhteiden kehittymisen ansiokastakinen kuvausta.

Risto: - Olen lukenut tosi vähän afrikkalaista kirjallisuutta ja siksi ensin hämmästytti, että tämä vaikutti niin tavattoman tutulta. Sitten hoksasin, että ainakin 80 % kaikesta lukemastani suomalaisesta ja suomeksi käännetystä kaunokirjallisuudesta on joko suoranaisesti käsitellyt sotaan ja rikokseen liittyvää väkivaltaa tai ne ovat olleet vähintään muun tematiikan kehyksenä. Miksi juuri sitä on eniten tarjolla ja miksi juuri siihen tekeekin mieleni tarttua? Nytkin pitää välttämättä saada käsiinsä Petra Rautiaisen juuri Savonia-palkittu romaani Tuhkaan piirretty maa, joka viittaa Oula Seitsosen väitöskirjassakin käsiteltyyn pariinsataan Suomen keskitysleiriin Marja Tuomisen 1991 Otavan julkaiseman kirjan nimeä lainaten ”Kaikki me olemme sotilaitten lapsia” - nähtävästi minunkin on jotenkin käsiteltävä isäni tiettävästi ei ikinä kenellekään valveilla lausumia, mutta öisin huutamia traumakokemuksia yhden noista leireistä kuljetukset hoitaneen autokomppanian kirjurina.

Miten tuttua kaikki onkaan alkaen kirjan nimestä, joka merkityssisällöltään ’suomennettuna’ kuuluisi: siniristilippumme. Jumala on ’meidän’ puolella ja jatkuvasti puidaan tarkkaa rajausta, ketkä näihin ’meihin’ voi sisällyttää. Tuttua on ylireagointi mitä ihmeellisimmissä asioissa niitä sodan viholliskuvien kannalta tulkiten. Meilläkin vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen jatkuneen kylmän sodan aikana viholliskuvasto toimi jäsenyysapuna oli kyse sitten poikien pitkistä hiuksista, peruskoulu-uudistuksesta, päivähoidosta, levenevistä farkun lahkeista, minihameista, rock and rollista, luonnon suojelusta, naisten asemasta, sosiaalisista tulonsiirroista, seksistä, ehkäisystä, jumalanpilkasta Salaman romaanissa ym. Jopa huomion kiinnittäminen kolmannen maailman lasten hätään mm. Biafrassa koettiin sotainvalidien loukkaamisena. ”Keskisen pyynnöstä: maastoutukaa”, komennettiin koko tykistöpatterin juuri peseytyneet pojat rähmälleen rapakkoon saunareissulta palatessa - kommenttina siihen, että olin varusmiesyhdistyksen kanssa organisoinut sotilaskotiin esitteet ja rahankeräyslippaan vietnamilaisen lastensairaalan hyväksi.

Kuusikymmentäluvun lopussa ilmestynyt Anu Kaipaisen uusitestamentillinen romaani Magdalena ja maailman lapset oli sukupolvikokemus, joka juuri nosti Biafran nälkiintyneiden lasten kuvaston niin merkitykselliseksi. Siinä oli Pekka Tarkan sanoin ”..päiväkohtaisena materiaalina 1960-luvun koko ääni ja vimma: keskustelu rodullisista vähemmistöistä, demokraattisesta kasvatuksesta ja avioliitosta, lasten ja naisten emansipaatiosta, maailmanlaajuisesta yhteisvastuusta nälän, saastumisen ja totaalisen sodan aikakaudella.” Muistan myös siihen liittyvää mielen paloa sammutellun TV:stä tutulla The Monkee’s sarjafilmin iskelmällä ’No milk today’, jota irvileuat ehdottivat Biafran kansanlauluksi.

Ei asia ole vielä loppuunkäsitelty. Joka tunti syntyy maailmaan 17000 lasta, joista vain pari tuhatta maapallon resursseista leijonanosan käyttäviin maihimme. Toisen  pari tuhatta heistä kuolee nälkään ja huonoon hygieniaan heti vauvana. Edelleenkin ihmettelen, miten kasvatus- ja koulutusjärjestelmämme osaisi antaa meidän parille tuhannelle / tunti lapsellemme eväitä huolehtia tästä planeetasta yhdessä noiden 13000 / tunti aikuisuuteen selviävien kanssa.

Sirkka: Uskon samoin kuin Riitta S., että kirjailija on ollut hyvin tietoinen myyntimenestyksen takaavista elementeistä. Tässä suhteessa mielestäni sukua myös viime syksynä luetulle Suleika avaa silmänsä -teokselle. Traagiset ja romanttiset rakkaussuhteet, sopivasti erotiikkaa ja jännitystä, jännittävät juonen käänteet - ns. hyvä lukuromaani.

Luin tarinan kuitenkin nimenomaan todellisen historiallisen ajanjakson kuvauksena. Kirjailija kertoo oman kotiseutunsa tarinan, vaikkakin fiktiivisten henkilöiden kautta. Kiinnostavaa oli näkökulma sisällissotaan: toisaalta taustat, toisaalta vaikutukset ihmisten arkeen. Ansiokasta oli eri yhteiskuntaluokkien edustajien kohtaloiden kuvaus sodan pyörteissä ja myös pyrkimys ymmärtää näiden toimia ja motiiveja. Toisaalta sota toi ihmisiä lähemmäksi toisiaan, toisaalta erotti. Luokkaerot säilyivät: palvelijat pysyivät palvelijoina, rikkaimmilla oli mahdollisuus järjestää itsensä turvallisemmille vesille. Palvelijoiden ja isäntäväen suhteissa on jotain hyvin liikuttavaa - selkeästä alamaisasetelmasta huolimatta käsittämätön uskollisuus ja kiintymys molemmin puolin.

Ruoan hankkiminen ja valmistaminen ovat teoksessa keskeisellä sijalla. Ruoat ja juomat vaikuttivat kaikki niin tuntemattomilta ja eksoottisilta - kiinnostus päästä maistamaan heräsi ja niinpä lähdin tutkimusretkelle. Palmuviiniä ei löydy, mutta ibojen / igbojen ruokaresepteihin saa hyvän kurkistuksen YLE:n Ville Haapasalon Villen keittiö 30 minuutissa ohjelmassa. Suosittelen katsomista, vaikka ette suunnittelisi kokkaamista. Ibo-perheen hyväntuulisuus on tarttuvaa. Löysin myös Hämeentien afrikkalais-aasialaisesta kaupasta tarvittavat raaka-aineet ja huomenna aiomme kokata aterian ibojen reseptien mukaan maailmamme avatumisen kunniaksi - kiitos lukupiirin ja kirjallisuuden!

Merja: - Adichie kuvaa hyvin sisältä päin, omasta elämänpiiristään lähtöisin, ihmisten elämää, tapoja, perinteitä ja uskomuksia.

Biafran sota tuli elävästi muistoihin kirjaa lukiessa. Nälkiintyneen lapsen pullea maha, tikkumaiset raajat ja suuret, kärpästen ympäröimät rähmäiset silmät. Kuvaukset ihmisten kärsimyksistä ovat hirvittäviä mutta samalla tulee hyvin tietoiseksi siitä, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, niin julmuudessaan kuin rakkaudessaankin.

Monen Afrikan valtion yhä jatkuvat vaikeudet saavuttaa meidän käsityksiämme vastaavaa demokraattista yhteiskuntaa selittyy kirjankin perusteella heimojen tapojen ja kielten yhteensovittamisen vaikeutena. Sitä ei helpottanut siirtomaavallan aikaiset viivottimella piirretyt, heimojen asuinalueista piittaamattomat rajavedot.

Asuimme Biafran sodan jälkeen maalaiskunnassa, jonne paikallinen, avustustyössä Biafrassa mukana ollut henkilö adoptoi pakolaiskeskuksesta pojan. Lapsi oli siihen aikaan ainoa mustaihoinen paikkakunnalla. Häntä katsottiin ihmetellen ja uteliaina mutta pian häneen totuttiin. Pojan äidin kertoman mukaan kukaan ei koskaan häntä kiusannut etnisen taustansa vuoksi.

Terttu, Raili ja Pirjo eivät onnistuneet saamaan kirjaa, ja totta onkin: kirjaston varausjono eteni hitaasti. Kirjakaupoissa kirjaa ei enää ollut. Myöskin kaupungin divareissa ei ollut kirjaa. Pokkarihyllylle sitä olisi tilauksesta tullut, mutta viiveellä.

Marja: - Vaikuttava kirja mutta vähän ehkä sekava kokonaisuus. En ymmärtänyt kaikkia kirjailijan ratkaisuja. Mm. kronologian rikkominen tuntui vähän perusteettomalta kikalta, jolla pidettiin lukijan kiinnostusta yllä. Luin kirjan englanniksi enkä viitsinyt käyttää sanakirjaa, joten afrikkalaiset ruoka-ainekset jäivät hieman hämäriksi.

Jos jäitte afrikkalaiseen koukkuun, suosittelen lämpimästi toisen nigerialaisen kirjailijan Ayobami Adebayon esikoisromaania Älä mene pois. Se on huomattavasti suppeampi ja paremmin koossapysyvä, sydämeenkäypä ja mielenkiintoinen kuvaus modernin koulutetun pariskunnan elämästä moniavioisen ja vanhoihin uskomuksiin luottavan nigerialaisen perheyhteisön keskellä. Yhteiseksi luettavaksi en enää ehdota, kun maailma on täynnä kirjallisuutta.

Seppo: - Varhaisella 60-luvulla julkaistiin Palmuviinijuoppo. Kirjailija on nigerialainen Amos Tutola ja tarinat perustuvat sikäläisiin kansankertomuksiin. Niissä ei ole myöhempien aikojen nigerialaisen ylä- tai keskiluokan kuvauksia.

Mervi: - Adichiesta tuli Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen kirjailija, jonka teokset olen ehdottomasti halunnut lukea. Purppuranpunainen hibiskus tsuumasi hienosti länsimaisen ja yltiöuskonnollisen kulttuurin ja paikallisen perinteen törmäykseen ja sen kamaliin seurauksiin yhden perheen sisällä. Se sai miettimään entistä enemmän mm. uskonnollisten liikkeiden ja organisaatioiden vaikututuksia ja valtaa.

Eniten olen kuitenkin nauttinut niistä teoksista, joissa päähenkilö on jo asunut ulkomailla, opiskellut läntisissä yliopistoissa - ja silti kokee jatkuvasti ulkopuolisuutta, joutuu näkemään itsensä jatkuvasti eri silmin mm. suhteessa sivistyskäsityksiin, amerikkalaiseen mustaan väestöön, valkoisista puhumattakaan (romaani Kotiinpalaajat, novellikokoelma Huominen on liian kaukana). Minulle ne ovat avanneet silmät näkemään, miten valtaisan monimutkainen, monitahoinen ja vaikeasti hahmoteltava ilmiö rasismi ja ylipäätään ennakkoluulot ja kulttuurin kantamat taakat ovat myös niille, jotka pyrkivät vilpittömästi olemaan tiedostavia ja ennakkoluulottomia.

Sinikka: - Vaikka asioita ja tapahtumia kuvataan Olannan ja Kainenen ja heidän rakkauksiensa ja tunteidensa kautta, mielestäni kirja ei ole rakkausromaani. Vaikka kerronta ajoittuu Biafran sotaan, en pidä kirjaa sotaromaaninakaan. Kirja rakentuu postkolonialistisen valtion ja yhteiskunnan kuvaukselle. Eriarvoisten, eri sukupolvia olevien ja eri heimoihin kuuluvien henkilöiden välinen dynamiikka sekä hallinnon hauraus nousevat kerronnan keskiöön.

Nigeria, kuten muutkin Afrikan siirtomaat ovat viivottimella Afrikan kartalta isäntämaille erotettuja nautinta-alueita. Valtion rajat ovat luonnottomia, heimojen asuttamia alueita ja heimojen hallintomalleja ei ole kunnioitettu (geopolitiikka).

Siirtomaahallinto ei yhdistänyt heimoja kansaksi. Brittien jäljiltä valtio jäi ilman uskottavaa hallintoa. Itsenäistymisen jälkeen heimoajattelu vahvistui. Uudet johtajat olivat omaksuneet johtamistavat siirtomaaisänniltä ja jatkaneet niitä.

Ulkovaltojen intressit ja valtapolitiikka astuivat kuvaan itsenäistymisen jälkeen. Kansainvälinen yhteisö osoitti voimattomuutensa.

Eriarvoisuus, korruptio, heräävä yliopistoelämä ja uskonnot. Kulttuurin ja perinteen asettamat vaatimukset suvulle, perheelle, avioliitolle, naiselle ja miehelle.

Kirja on sujuvasti ja oivaltavasti kirjoitettu, vei lukijan mennessään. Kertomus sinänsä ei ole erityinen. Vastaava kertomus voitaisiin kirjoittaa muistakin itsenäistyvästä Afrikan siirtomaavaltiosta. Luin kirjan ensimmäisen kerran vuosia sitten. Se jätti minuun pysyvän jäljen. Toinen lukukerta ei laimentanut kokemusta. Olemme kuulleet huomattavan paljon uutisointia Afrikan itsenäistymispyrkimyksistä ja -sodista. Etenkään Biafra ei ole meille vieras. Biafralaisen itsensä kuvaamana näkökulma on täysin erilainen. Yleissivistys kasvoi siivun.

Luin rinnalla nigerialaisen Ayobami Adebayon kirjan Älä mene pois. Sain vinkin lukupiiristä. Pidin siitäkin. Kirja oli samankaltainen kuin Adichien kirja. Adebayon kirjassa kerronta keskittyi enemmän perheeseen, sen dynamiikkaan, voima- ja valtasuhteisiin. Molemmissa kirjoissa isoäidillä oli vahva rooli ohjaillessaan perheen tapahtumia. Mummokirjoja siis molemmat!

Puolikas keltaista aurinkoa innoitti aikanaan lukemaan myös muita Adichien kirjoja (Purppuranpunainen hibiskus, Huominen on liian kaukana, Kotiinpalaajat). Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on vielä lukematta. Kuten Merviä, minuakin puhutteli ulkomailla asuneiden ja opiskelleiden henkilöiden tuntemukset ja kokemukset. Ainut tapa ylempiin opintoihin oli ulkomaiset yliopistot. Kotimaa ei tätä eliittiä pystynyt tuottamaan. Niille, jotka pitivät Puolikkaasta aurinkoa, suosittelen lukemaan muutkin Adichien kirjat. Ne ovat ikään kuin laajennusosia tähän kirjaan tai päinvastoin.

Tiistaina kävimme pienellä porukalla lounaalla African pots -ravintolassa Mäkelänkadulla. Ruoka oli maukasta. Ravintolan lämminhenkinen ja rehevä emäntä osoittautui nigerialaiseksi. Hänelle Adichie oli tuttu. Terveisiä häneltä.

Muistammehan, että Biafran kansallishymniksi valittiin paikallisella lyriikalla Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia.

—

Lounaan jälkeen jatkoimme koronan takia keskustelua kirjan pohjalta suppean lukupiiriläisryhmän kanssa. Erityisesti Auli avasi Afrikkaa omien kokemusten pohjalta liittyen kouluopetukseen. Hän on ollut useaan otteeseen eri maissa opetusprojekteissa suomalais-hollantilaisten kanssa. Hän avasi afrikkalaista nykyarkea. Afrikkalaislapsilla on oppivelvollisuus kuten meillä, mutta se toteutuu köyhyyden takia eri tavalla. Oppimateriaaleista on pulaa. Koulussa saattaa yhdellä opettajista olla tietokone kotonaan, jonka hän tuo esim. kerran viikossa koulutunnille. Oppilaat opettelevat tietotekniikan liitutaululla. Hyvinkin voi olla, että he tietävät tekniikasta enemmän kuin minä, vitsailin. Tästä huolimatta minä käytän pädejäni ja läppäreitäni toisin kuin he. Keskustelimme koulujen turvallisuudesta. Koulussa, erityisesti tytöt, ovat turvassa toisin kuin usein kodeissaan. Edelleen köyhimmät lapset ovat ilman ruokaa koko koulupäivän. Myös vesi on jatkuvasti ongelma. Naisten aika kuluu pyykätessä. Ihmisten vaatteet ovat aina puhtaat. Pukeutumiseen panostetaan. Nykyiseen Afrikkaan liittyy myös Kiina. Paikalliset eivät pidä heistä, mutta ovat tyytyväisiä muun muassa toimivaan tieverkostoon.

YASUNARI KAWABATAN LUMEN MAA on ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani (1958).

”Kawabata kirjoitti pienikokoista teostaan ylen hitaasti, yli kymmenen vuotta. Teos, jolle kirjailija on suonut moisen vaivannäön, edellyttää myös lukijan viipyvää otetta. Hätäinen lukija tuskin ehtii tajuta, miten hienosti jäsennelty taideteos Lumen maa on.” - Eeva-Liisa Manner: Ikäviä kirjailijoita, 1994.

Yasunari Kawabata, 1899-1972, sai Nobel-palkinnon 1968.

JUNICHIRO TANIZAKIN UNIEN SILTA (1966)

Tanizakin, 1886-1965, teokset kertovat usein eroottisista pakkomielteistä, tai kuten Eeva-Liisa Manner kirjoittaa: ”Hän kuvaa dekadentteja ilmiöitä, fobioita, hulluutta hipovaa psyykkistä ärtymystä kiduttajan nautintoon, liikatunteellisuutta ja eroottista kylmyyttä.” Novellikokoelmasta Manner nostaa esille erityisesti novellin Varas ja ylivertaiseksi mestariteokseksi Shunkin, kertomuksen rakkaudesta, sokeudesta ja rakkauden sokeudesta.

OSAMA DAZAIN EI ENÄÄ IHMINEN (1969)

Ei enää ihminen kertoo syrjäytymisestä 1930-luvun japanilaisessa yhteiskunnassa.

Osama Dazai, 1909-1948: ”Minä haluan kirjoittaa romaanini kömpelösti, tehdä siitä tahallani tökerön.”

Eeva-Liisa Manner: ”Dazai on selvästi saanut yllykkeitä lännestä siinä kuin muutkin nuoremmat japanilaiset: Tšehov ja Dostojevski. Silti Dazai on hyvin japanilainen; hän osaa sanoa kahdella lauseella asian, mihin eurooppalaiset kirjailijat tarvitsevat kaksikymmentä sivua (ja amerikkalaiset kaksisataa).”

EEVA-LIISA MANNERIN IKÄVIÄ KIRJAILIJOITA (1994) -valikoima vuosilta 1957-1987 on läpileikkaus Mannerin mittavaan kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työhön. Kirjoitukset avaavat uuden syvenevän näkymän paitsi käsiteltäviin teoksiin ja Manneriin lukijana ja kulttuurivaikuttajana, myös hänen omaan taiteeseensa. Rohkeat, kirkastyyliset tulkinnat ja arviot kuuluvat nykyesseistiikkamme upeimpiin.

*

JOULUKUU 2020

ANDREI MAKINE: Ranskalainen testamentti, WSOY 1996, suom. Annikki Suni

Kesälomallaan pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella helteisen aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvitusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikovat ovet auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan.

Isoäiti Charlotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain erikoisella ja groteskillakin tavalla toisaalta venäläinen suljettu yhteiskunta ja kansan kärsimykset, toisaalta keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta uskomattomalta, kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. Kun hän aikuisena muuttaa Ranskaan, maa on hänelle tavallaan tuttu mutta myös täysin vieras.

Mervi: - Luin teoksen aikanaan sen ilmestyttyä ja ihailin kovasti. Nyt uudelleen lukeminen hämmästytti ja ihastutti varmaan vielä enemmän. Näinä identiteettipolitiikan ja harhatiedon aikoinahan teos on mitä ajankohtaisin teemaltaan: miten yksilön kansallinen ja kulttuurinen identiteetti syntyy, miten paljon riippuukaan luuloista, oletuksista, harhaisista yleistyksistä, miten paljon enemmän tunne kuin tieto sittenkin muovaa käsitystä omasta itsestä. Nyt vaikutti siltä, että identiteetin muovautuminen onkin teoksen pääteema. Riipaisevasti kertoja kuvaa, miten jopa isovanhemman muistot ja kieli voivat lapselle siirtyessään aiheuttaa sen, että hänestä tulee väistämättä ulkopuolinen, erilainen, kiusattu.

Mutta on romaani huikean paljon muutakin. Ihailin syvästi sitä, miten Makine pystyy muutamilla järkyttävillä kuvilla kertomaan Neuvostoliiton karmeimmista ajoista, turruttavasta väkivallasta, vihasta esimerkkeinä muun muassa joessa makaava palasiksi mäiskitty piano, hevosen satulassa törröttävä sapeli, ikkunasta tuijottava muumioitunut nuoren tytön ruumis ja jääkylmässä järvessä kelluvat pakastuneet alastomat ruumiit. Ja vastapainona jopa lyyrinen kauneus aron tuoksuineen ja äänineen. Jonkinlainen ikiaikainen, paikalleen pysähtynyt ja mitään odottamaton venäläinen fiilis välittyi erityisesti Charlotten luona vietettyjen aikojen kuvauksesta.

Hienosti kulkee myös kielen merkitys ihmiselle. Havainnot esimerkiksi siitä, miten mielikuvia on vaikea kääntää sanoiksi eri kielillä, puhuttelivat ja valaisivat hienosti kaksikielisyyteen kasvavan ajatusmaailmaa ja sitä, miten kieli ja sanat kantavat aina paljon muutakin kuin vain sitä varsinaista merkitystä. Kasvutarinan lisksi hän nähdäkseni loppua kohden kuvaa, miten hän kehittyy kirjailijaksi. Muistaminen ja muistojen harhaanjohtavuus, sanomisen vaikeus tulevat hyvin esiin muun muassa näissä kohdissa: ”Eikö meidän elämämme olekin liikkuvan ja lämpimän nykyhetken jatkuvaa muuttumista kokoelmaksi pysähtyneitä muistoja, jotka ovat kuin pölyisen lasin alle neulaan pistetyt perhoset?” Kertoja olisi valmis vaihtamaan isoäidin välittämät, ei - itse - koetut muistot päästäkseen siemailemaan hopeapikarista Neuillyn kahvilassa tai kuullakseen vielä kerran Kukuskan vihellyksen. Hän tajuaa, ettei hänen ajatusmaailmaansa täyttänyt isoäidin maailma sittenkään ole hänen. Järkyttävästi hän kuvaa vaiheen, jossa hän ikään kuin repäisee itsensä irti tästä Charlotten maailmasta ja yrittää pakottaa itsensä samastumaan kokemaansa neuvostotodellisuuteen, jopa Berijaan! (s. 165-166) Näillä sivuilla hän minusta kirjoittaa valtavan hienosti siitä ”venäläisyydesta”, mitä syksyn mittaan olemme yrittäneet tavoittaa.

Hän tuskastuu turhiin sanoihin ja tyhjään puheeseen, jolla ei tavoita oleellista: ”Sanomaton! Se liittyy salaperäisesti oleelliseen, sen  minä nyt ymmärsin. Oleellista on mahdoton sanoa. Mahdotonta välittää. Ja kaikki se mikä tässä maailmassa piinasi minua mykällä kauneudellaan, kaikki mikä tuli toimeen ilman puhetta tuntui minusta oleelliselta, sanomaton oli oleellista.”

Loppupuolella hän toteaa, että hänen Ranskansa ”oli syntyisin kirjoista”, ”se koostui sanoista”. Todellista Ranskaa on vaikea kohdata. Kertojan kohtalo on kyllä uskomaton: hänen Venäjänsä, Ranskansa ja äitinsä osoittautuivat kaikki kuvitelmiksi. Mutta kirjailija hänestä tulee, kielen vaihdoksen kautta - siitä huolimatta tai ehkä sittenkin juuri siksi. Onneksi!

Huh, jopa innostuinkin. Kertoo lukukokemuksen voimakkuudesta!

Riitta S.: - Oli kiinnostavaa lukea edellisen kirjan jälkeen täysin erilainen isoäitikuvaus. Makinen kirjahan oli varsinainen tapaus ilmestyessään ja sai useita palkintoja. Yllättävän hyvin se on kestänyt aikaa ja kesti myös uuden lukemisen yli 20 vuoden jälkeen. Nyt lukiessa, kun tarina oli tuttu, voi paremmin kiinnittää huomiota rivien väleihin, kieleen ja tyyliin ja nauttia niistä.

Kirjan kertoja on täysin kaksikielinen henkilö, jonka kieli vaihtuu ympäristön mukaan. Myös kulttuuriympäristö vaihtuu kielen mukana ja sitä Makine pohtii ja kuvaa koko kertomuksen ajan.

Yksi äidinkielen määritelmä on, että se on ihmisen tunnekieli. Tässäkin se on kertojan lapsuuden sadun ja tarinoiden ja ranskalaisen kulttuurin kieli. Murrosiän kapinoinnissa hän haluaa olla muiden kaltainen ja hylätä lapsuuden ranskan ja sitten taas seestymysvaiheessa palaa jälleen tunnekieleensä ja sen kulttuuriin. Loikkaa länteen ja päätyy Ranskaan ja Pariisiin.

Kaksikielisyys on etuoikeus. Kun kasvaa kahden kielen parissa, elää myös kahden kulttuurin parissa. Itse kaksikielisessä kaupungissa lapsuuteni kasvaneena tunnistan hyvin nämä nyanssit, miten kieli pitää sisällään myös tietyn tavan elää, nähdä ja suhtautua asioihin.

Kertoja pohtii kuinka venäjäksi ei voi kääntää sitä että presidentti kuolee rakastajattarensa syliin Élysée palatsissa. Se kuuluu toiseen kieleen, kulttuuriin ja maailmaan, jota siis ei voi edes kääntää venäjäksi. (s. 90)

Miten monissa kohdin hän kuvaa ranskalaisen isoäitinsä olemuksen ja tavan keskustella. Tämä tulee hauskasti esiin siinä kun kylän juoppolallikin osoittaa hänelle kohteliaisuutta, kun samalla muut babuškat lähtevät karkuun.

Kirjassa viehättää se miten taitavasti Makine liittää kielen merkityksen kulttuuriin ja ihmisten tapaan elää. Lopussa paljastuu jopa se, että kieli ja kulttuuri ei mitenkään liity syntyperään, vaan ne opitaan ja omaksutaan. Minusta siinä on kirjan hieno ydin.

Merja: - Kertoja taiteilee kahden toisistaan kovasti eroavien kulttuurien välillä. Häntä vierastetaan koulussa ranskankielen ja Ranskan historian osaajana ja hyväksytään kaveripiirissä vasta, kun hän on oppinut nauttimaan tuliaseen käsittelystä. Sanoillakin on kielestä riippuen eri sisältö; tsaari tuo mieleen julman tyrannin venäläiselle kun taas ranskalaiselle sana täyttyy valosta, äänestä, tuulesta, kattokruunujen loisteesta, naisten paljaiden olkapäiden hohdosta, tuoksuista. Toisaalta venäläistä elämää kuvataan ”kummalliseksi sekoitukseksi julmuutta, hellyyttä, juopottelua, anarkiaa, voittamatonta elämäniloa, kyyneliä, vapaaehtoista orjuutta, sitkeää jääräpäisyyttä, odottamatonta herkkyyttä”. Vaikuttavaa kirjassa on, miten suuri merkitys isoäidin tarinoilla on lapsenlapselle. Sen kun muistaisi!

Seppo: - Kieli ja identiteetti, äidinkieli ja isänmaa ovat Makinen kerronnassa keskeisiä käsitepareja, kuten olette kommentoineet. Siitä puhuu myös Sirpa Kähkönen päivän Hesarissa. Makine pohtii, miten kieli vaikuttaa siihen, mitä voi sanoa. Mahtaakohan (iso)äidinkielellä olla merkitystä sillekin, mitä lapsi muistaa. Ja mikä merkitys on sillä, miten isoäiti puhuu, mikä sävy hänen käyttämässään kielessä on. Näitä rupesin miettimään kun muistelin Sanajevin isoäidin kielenkäyttöä ja miten Sasha oppi siihen suhtautumaan. En nyt rupea valmiita vastauksia tarjoamaan, mutta kyllä kieli ja puhetapa jotain vaikuttavat, siitä olen vakuuttunut.

Sashan osalta emme tiedä miten hän aikuistuessaan muistojaan käsittelee ja millaisen selviytymisstrategian hän kehittää. Makine näyttää sen, miten yhteisöön liittymisen halu voi saada ihmisen unohtamaan tai ehkä peittämään aikaisemmat muistonsa ja jotain identiteetistäänkin. Se voi olla yksi selviytymiskeino. Makine tosin ei näytä uskovan siihen lopullisena ratkaisuna.

Ensimmäisen kerran tätä kirjaa lukiessani olin 25 vuotta nuorempi. Isovanhemmuus ei ollut vielä mitenkään ajankohtaista enkä enää muista erityisesti kiinnostuneeni siitä, että Charlotte oli isoäiti. Nyt isovanhempana mietin omaa osuuttani lastenlasteni kulttuurisen pääoman kasvattajana. Onko minulla lähellekään vastaavaa tarjottavaa, kuin Charlottella, joka tarjosi lapsille kesäisin paitsi toisen kielen myös erilaista kulttuuriperintöä mitä oli lasten talvielämässä. Mutta onko se edes tarpeen tavallisessa suomalaisessa elämässä?

Anita: - Herkkä nuorukaisen kasvukertomus. Keskiössä ranskalainen isoäiti Neuvostoliitossa. Hänen tärkeytensä vielä selittyy lopussa, kun hän osoittautuu biologisestikin läheisimmäksi.

Poika yrittää sulattaa itseensä ranskalaista ja venäläistä kulttuuria ja elämäntapaa ryhmäpaineen voimakkuuden vaihdellessa eri ikäisenä.

Sodat vaikuttaa kirjassa kaikkeen. Rajan läheisyys sitä vielä korostaa. Isoäidin taustan vaikutus on pojan läheisiin valtava.

Pojan ja isoäidin suhde ja sen muuttuminen aikuismaiseksi kuvataan kauniisti. Herkästi on kuvattu myös pojan seksuaalinen herääminen. Samoin kavereiden vaikutus.

Marje: - Minusta kirjailija on hyvin lukenut Proustinsa muussakin mielessä kuin isoäidin muistellessa tennistä rannalla pelaavaa Marcelia tai tätä nauttimassa ravintolassa viinirypäleitä vesilasillisen kanssa. Aljoša palaa usein isoäidin matkalaukun sisältöön. Siellä on lehtileikkeiden seassa kuva muun muassa kolmesta suutaan suipistavasta Belle Époque-aikaisesta ranskalaiskaunottaresta. Leike kiehtoo alle viisitoistavuotiasta poikaa. Hän palaa siihen usein kun isoäiti ei ole läsnä.

Charlotte: ”Kuule Aljoša, joskus minusta tuntuu etten ymmärrä mitään tämän maan elämästä. Että olen aina vain muukalainen, vaikka olen elänyt täällä melkein puoli vuosisataa.”(s. 204) Ja jatkaa: ”Ja toisaalta että ymmärrän maata paremmin kuin venäläiset itse.” 

Kirjailija avaa lukijalle Venäjän aron valtavuuden, sen kauneuden, sen suurenmoisuuden isoäidin turvapaikkana tämän käytyä läpi 1. ja 2. maailmansotien kauhut. Vieläkin pystyn lukijana aistimaan, miltä aro tuoksuu. Tuoksut ja maut seuraavat meitä läpi elämän. Ja äänet. Höyryjunan veturin pillin vihellys soi edelleen korvissa Kukuškan ohittaessa Sarangan.

Riitta S.: - Tuo Proust-näkökulma on hyvä! Tottakai jokainen ranskalaisesta kulttuurista kiinnostunut on Proustinsa lukenut. Proust kuvaa yhteiskunnan ja aikakauden suurta muutosta ja sitähän Makine kuvaa myös vaikkakin henkilökohtaisella tasolla.

Jatkuu:

Risto: - ”Miten hyvä, kun saa katsoa elämää vain yhdestä näkökulmasta. Kun ei tarvitse nähdä niinkuin minä näen...” ajattelee romaanin kertojaminä pienenä koulupoikana jouduttuaan pilkan kohteeksi, kun on kertonut oppitunnilla isoäidin välittämiä valoisia tunnelmia Nikolai II:n ja Aleksandran Pariisin vierailulta. He olivat mukana muun muassa Aleksanteri III:lle nimetyn sillan peruskiven muuraustilaisuudessa.

”Aivan, juuri sitä ranskalaista hempeilyä, joka estää minua elämästä!” hän ajatteli vihastuneena, kun oli murrosikäisenä matkustanut ennalta ilmoittamatta isoäidin luo ”tuhotakseen Ranskan”, päästäkseen siitä irti, koska se oli tehnyt hänestä omasta mielestään ”kummallisen mutantin, joka ei kyennyt elämään todellisessa maailmassa”, koska isoäiti oli ”tuominnut hänet elämään kivuliaasti kahden maailman välissä.”

Aljosha-nuorukainen tunsi Ranskasta häneen siirretyn osan jakaneen todellisuuden kahtia kuin naisvartalon, jota hän oli vaaninut kahdesta eri venttiilistä. Elämä tuntui olevan ”loputonta sotkua; huonosti järjestetyt tapahtumat tunkeutuivat toistensa alueille ja liian lukuisat henkilöt estivät toisiaan puhumasta, kärsimästä, olemasta rakastettuja tai vihattuja yksilöinä.”

Toisaalta hän kertoo eri elämänvaiheissa ”karkailevan ranskalaisen identiteetin monien puolien” avulla saattavansa nähdä oman kotimaan laajemmin ja rikkaammin tai selviävänsä turhautumatta tylystä kohtelusta ja muiden etuilusta venäläisessä elintarvikejonossa, kun voi mutista sisaren kanssa Cherbourgin juhla-aterioiden ruokalistoja: multasienellä täytettyä paistettua punapyytä ja peltosirkkoja. Romaanin kuvaamassa identiteettikamppailussa kielellis-kulttuuriset jännitteet ovat yhtä aikaa sukupolvien välisiä henkilökohtaisten kehityssiirtymien synnyttämiä ja kylmän sodan osapuolten välisiä - myös tunnettuihin ja tuntemattomiin, tunnustettuihin ja tunnustamattomiin edellisten sukupolvien ja omiin traumoihin liittyviä. Vain näennäisesti ranskalaisuus ja venäläisyys olisivat tässä kaiken muun ylitsekäyvät jäsentyjät. Kieltenkin osalta pakkaa sekoittaa se, että ranska oli venäläisen aateliston sivistyskieli.

Isoäidin muistot välittyvät Aljoshalle usein intensiivisen aistivoimaisena, elokuvallisina kohtauksina - esimerkiksi, kun hän 2. osan 2. luvussa eläytyy isovanhempiensa junamatkalla kokemaan kuumaan ja hiekkaiseen tuuleen tai heidän siperialaisen mökkinsä kuuraisen ikkunan takaa kuuluviin talvisiin ääniin, kun kuuntelee 14 vuotiaana aikuisten illanvietossa isoäidin elämää koskevia keskusteluja.

Tätä kirjaa lukiessa tuli myös mieleen käsittelemämme Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä, joka myös kannusti näkemään identiteetin rakentamisen monikerroksiset lähteet ja kompleksiset polut laajemmasta kuin kansallisuuden vinkkelistä. Makine saa n. 250 sivulla vyörytettyä upean aineiston lukijan iloksi. Silti luulen, että Charlotte-mummon kertomana tämä tarina olisi tullut kerrotuksi maustettuna lisähyppysellisellä huumoria ja saman verran mystfiointia säästellen.

Sirkka: - Luin Ranskalaista testamenttiä nyt kolmatta kertaa. Ensimmäistä kertaa luin sitä ennenkaikkea emigranttikuvauksena Venäjästä ja Neuvostoliitosta. Toisella kerralla olin kiinnostunut erityisesti isoäidin merkityksestä ja kulttuurien kohtaamisesta, olenhan itsekin isoäiti lapselle, jolla on juuret kahdessa kulttuurissa. Kolmannella kerralla mielessäni on myös edellisen lukupiiriteoksemme (Sanajevin) versio isoäidistä. Hahmoina nämä isoäidit ovat ehkä toistensa äärilaidoilta, silti molempien merkitys lapsenlapselle oli huikea, molemmat myös ristiriitaisia hahmoja.

Teos on monikerroksinen, sen polveiluista saisi monta tarinaa. Yksi kerrostuma on valtaisa määrä historiallisia tapahtumia, toinen viittaukset kirjailijoihin, teoksiin ja teatteriesityksiin.

Ateria ja ruoat ovat elämää suurempia näyttämölle panoja. ’Bartavelles et ortolans truffés rôtis’ ei ole sattumalta ensimmäinen ilmaisu, jonka kertoja oppii ranskaksi, koska se kuvaa hyvin muistojen hienostunutta ruokakulttuuria. Café Anglais’n sammakkoaterian kuvaus on mainio esimerkki kahden kulttuurin törmäyksestä. Esineillä on taianomaiset ulottuvuutensa kuten siperialaisella matkalaukulla, Pont-Neuf’n laukulla ja salaperäisellä valokuvalla, joka tuo jännitteen koko teokselle.

Kolmannella lukukerralla mieleen nousi erityisesti toiseuden merkitys. Näin Makine kuvaa Charlotten roolia: ” Hänen katseensa kautta keskustelijat tarkastelivat melkein tuntematonta maata, sillä sitä arvioi ulkomaalainen, joskus naiivi mutta usein tarkkanäköisempi kuin he itse.” Makinen näkökulma Venäjästä on sekä ranskalaisen isoäidin että emigranttikirjailijan ulkopuolisuutta, hänen näkökulmansa Ranskaansa maahanmuuttajan ulkopuolisuutta. Tällä lukukerralla minua kiinnosti myös ranskalaisuus ja miten ajankohtainen onkaan juuri näinä päivinä siperialaisen laukun synnyttämä näkymä ranskalaisuuteen: ”Se oli aina valittamassa, ei koskaan tyytyväinen saavutettuun status quohon, se oli aina valmiina vyörymään kaupunkinsa valtaväylille, syöksemään vallasta, ravistelemaan, vaatimaan... Ranskalaiset näyttivät synnynnäisilta kapinoitsijoilta, vakaumuksellisilta protestoijilta, ammattimaisilta marisijoilta.”

”Anooko siperialainen taivaalta oliiveja tai provencelainen karpaloita!” on yksi kirjan motoista. Vaikka emme pääse juuristamme niin oliivien kuin karpaloiden tavoitteleminen voi olla molemmille keino saada uutta dynamiikkaa juuriinsa. Onneksi meilläkin on maahanmuuttajataustaisia kirjailijoita!

Aljoša on hellittelynimi Alekseille.

Andrjuša on hellittelynimi Andreille.

———

Lukupiiri pidettiin netissä. Meitä oli kuitenkin muutama, jotka tapasimme myös kasvotusten glögiä siemaillen. Muistelimme samalla menneitä vuosia. Täyttihän lukupiiri 10 vuotta!

*

”Nikita lähti kävelemään pitkin Nevan valtakatua. Sadovaja-kadun kulmassa ajoradalla seisoi ryhmä vanhuksia, joita syksyinen tihkusade kasteli. Raitiovaunujen hermostuneet tööttäykset halkoivat ilmaa. Jostain kuului taas huutoa. Vanhukset seisoivat ääneti.

Näytti siltä, että he olivat olleet täällä koko yön. Näytti siltä, että he eivät liikahda paikaltaa enää koskaan, eivät palaa koteihinsa, eivät astu tyhjään raitiovaunuun, joka kolistelee Ohtan suuntaan, eivät osta tuoretta leipää kellarikerroksen leipäkaupasta Kazaninkadulta.

He näyttivät jo varanneen paikkansa iäisyydessä Pietarin ikuisen taivaan alla kuin parvi vihreitä enkeleitä autioituneiden palatsien katoilla, kuin Vasilinsaaren seiniä koristavat kummalliset kiviset kasvot, jotka tuntuvat tunkeutuvan seinästä läpi, kuin nenänsä menettäneet leijonapatsaat, jotka vartioivat porttia, josta kukaan ihminen ei vielä ole kulkenut.

Nikita soitti Roštšinille.

- Mummot kapinoi täällä eläkkeitten pienuutta vastaan jo kolmatta päivää. Roštšin vastasi teennäisen huolettomasti ja haukotteli. - Mitä sinä sinne jumituit? Tule kahville.

- Taidan jäädä tänne, Nikita sanoi ja lopetti puhelun.” s. 163

Nikita? Amélien kaltainen maailmanparantaja, nuori, rakkaudessa pettynyt Nikita.

Roštšin ilmestyi kuitenkin paikalle valistaen Nikitaa kaheleista, jotka myös ilmestyvät mukaan mielenosoituksiin. Jotkut ennustavat lopun aikoja, jotkut kertovat satuja henkiin heränneistä tsaarin pojista, jotkut höpisevät ulkoavaruuden olioista. Puuttuu ainoastaan, että paikalle ilmestyisi Riivaajien Stavrogin seurueensa kanssa jakamaan Pyhän Venäjän Pelastusliiton lehtisiä.

”Väkijoukon toiselle puolelle pysähtyi musta länsiauto, jonka katolla vilkkui valo. Autosta astui arvokkaasti ulos mies, jonka kasvoista saattoi lukea hänen olevan kansanedustaja. Mies alkoi heitellä joka puolelle rahaa.” s. 165

*

SIIPIRIKKO MIES

”Yhdessä yössä kaikki suurlähetystöt käänsivät katseensa tuohon vuoristoon. Siellä ei ollut ennen nähty sellaista määrää lähetyssaarnaajia, kauppiaita, taidemaalareita, runoilijoita, lääkäreitä, originelleja daameja ja vanhoihin kiviin ihastuneita. Vuoriston asukkaat olivat imarreltuja. Ja ymmärrettyään hieman myöhemmin, että englantilaiset ja ranskalaiset taistelivat heidän maaperällään välttääkseen taistelemasta suoraan keskenään, he olivat entistä imarrellumpia. Se oli tuhoa tuova etuoikeus, mutta etuoikeus yhtä kaikki. (s. 124)

”SÄÄLIIN SYYLLISTYNYT

Tanios, sinä lapsenkasvoinen ja tuhatvuotias,

kahlasit veren, mudan värjäämissä virroissa

ja nousit niistä ylös tahrattomana,

sinä kastoit ruumiisi naisen ruumiiseen,

silti erkanitte toistenne luota neitsyinä.

Kohtalosi on nyt sinetöity, elämäsi voi alkaa.

Laskeudu alas kiveltäsi ja sukella mereen,

jotta jäisi ihollesi edes suolanmaku!

- Nader, Muulinkuljettajan viisaus ”

s. 309

Kirjailija Amin Maaloufin loppusanat kirjan Siipirikko mies lopussa (s. 344):

”Kirja perustuu hyvin löyhästi tositarinaan: Abu Kišk Maaloufin 1800-luvulla tekemään patriarkan murhaan. Murhamies pakeni poikansa kanssa Kyprokselle, mutta emiirin agentti punoi juonen, jonka avulla hänet houkuteltiin takaisin kotimaahan teloitettavaksi.

Kaikki muu - kertoja, kylä, lähteet ja henkilöhahmot - on epäpuhdasta fiktiota.”

*

MARRASKUU 2020

PAVEL SANAJEV: Haudatkaa minut jalkalistan taakse, Into 2014, suom. Kirsti Era

”Kävin koulussa hyvin harvoin. Seitsemän tai ehkä kahdeksan kertaa kuussa. Ennätys oli, että kävin koulua kolme viikkoa yhteen menoon, ja se vaihe jäi mieleeni sarjana samankaltaisia päiviä, jotka eivät jää mieleen. Tuskin ehdin tulla kotiin, syödä ja tehdä läksyt, kun televisiouutiset jo loppuivat ja piti mennä nukkumaan.

En pitänyt nukkumaan menemisestä. Tavallisesti silloin, kun ei tarvinnut nousta aikaisin, mummo antoi minun katsoa kanssaan elokuvan, joka tulee uutisten jälkeen. Hän raaputteli salaatinvihreiden alushousujensa kuminauhojen hankaamia kohtia, minä rouskutin leipätikkuja, makasimme vaarin sohvalla ja katsoimme televisiota. Elokuvat olivat yleensä tylsiä, mutta unen odotteleminen vuoteessa oli vielä tylsempää, joten katsoin kaikkea mahdollista.

Kerran katsoimme rakkauselokuvaa.

- Mitä sinä tästä katsot? Mitä sinä muka ymmärrät? mummo kysyi.

Päätin yllättää jotenkin ja vastasin:

- Ymmärrän kaiken. Rakkauden helminauha on katkennut.

Kun sanoin noin, tiesin herättäväni ällistystä, mutta en osannut odottaa, että mummo pillahtaisi itkuun liikutuksesta ja sitten toistelisi sanojani tuttavilleen kokonaisen viikon: ’Minä luulin että se on pieni tyhmeliini, mutta sepä saikin asian ytimen muutamaan sanaan. Rakkauden helminauha on katkennut. Että osaakin...’” s. 31

Riitta S. kaipasi seuraavaksi luettavaksi kirjaksi jotain positiivisempaa: - Kirja yrittää olla hauska - burleski - kuten kustantajan takakansitekstissä on, mutta mille tässä nauretaan? Sillekö että aikuinen kiusaa ja kaltoinkohtelee lasta? Eihän sille voi nauraa. Sehän on vain vastenmielistä! Jos tämä oli jokin yhteiskunnallinen tai poliittinen allegoria, ei se ainakaan minulle auennut.

Myös Seppo kertoi ettei kirja miellyttänyt.

Sirkka: - Ehkäpä tätä venäläisen nykykirjallisuuden synkkyyttä selittää se, että sosialismin jälkeisen ajan kirjailijat ovat riuhtaisseet itsensä selkeästi irti sosialistisen realismin periaatteista, jossa yksi taiteen tehtävistä on optimististen näköalojen luominen.

Sirkka ehdotti luettavaksi kirjaksi Natalja Kljutšarjovan romaania Kolmannessa luokassa (Like 2010). Kirjan ote on varsin karnevalistinen, hän kertoi.

Venäläisessä nykykirjallisuudessa pöllytetään usein oikein kunnolla, kun tehdään isänmurhaa, äidinmurhaa ja nyt luetussa kirjassa mummonmurhaa.

”Äiti seisoi ovella. Hän tarttui lukkoon ja alkoi avata.

- Minkäs konsertin te olette meille järjestänyt, Nina Antonovna? kuului Toljan ääni. - Saša jää meille, se on päätetty, ja Semjon Mihailovitš odottaa teitä kotona. Mitä te oikein teette meille? Houkuttelette minut pois kuin pojannulikan, pyydätte miestänne särkemään oven. Menkääpä nyt kotiin, tämä ei ole mikään teatterilava. Tälle päivälle on saatu Anna Kareninaa yllin kyllin.” (s. 203)

Ulko-oven takaa poistuva mummo kiroaa vuolaasti tyttärensä ja tämän nykyisen miehen, Sašan isäpuolen. Omistushaluinen mummo, babuška, omaan elämäänsä pettynyt vanha nainen. Hän olisi halunnut näyttelijäksi, mutta hänen isänsä esti moiset aikeet.

Lukija lukiessa huolestui Sašasta. Maailman monet Sašat kuitenkin selviytyvät. Mummon laita on toinen. Hänen unelmansa ja tosielämä eivät kohdanneet.

Kirja on omistettu kirjailijan isäpuolelle. Kirjan Tolja tarinan lopussa ottaa ohjat käsiinsä. Monet vuodet mummon hoivissa ollut lapsi pääsee äitinsä luo omaan kotiin.

Anita: - Oli tosiaan epämiellyttävää luettavaa.

Äärimmilleen vietyä lapsen muun muassa henkistä kiusaamista. Alussa hirvittää eniten, mutta toistuessaan siihen jopa turtui kuten lapsikin alkoi pitää sitä arkielämänä. Mummon katkeruus pettymyksen ja trauman jälkeen kohdistuu aluksi vaariin, mieheensä, ja tyttäreensä Olgaan ja nyt on myös lapsenlapsi pääkohteena. Poika keksii lapsen tavoin onneksi keinoja selvitä pakenemalla leikkiin ja hän myös keksii mistä narusta vetää milloinkin selvitäkseen.

Jos tässä ilman vertauskuvaa yrittää etsiä huumoria, niin kai se mummomyytin alentamiseen pyrkii ja on kaikenlaisen perusteettoman terveydenhoidon kikkailujen esittelyä.

Merja: - Vaikkakin kirjan takakannessa mainitaan kirjan tyylin edustavan burleskia (liioitellun hullunkurinen, irvokas, parodioiva) ilmaisua, oli tekstin lukeminen hetkittäin jopa vastenmielistä. En ilmeisesti ymmärrä tyylilajia. Yrityksestäni huolimatta kirjailijan tarkoitusperä jää tavoittamatta. Jossain määrin tyyliin myös turtui, vaikka löytyy kirjasta toki ihan ymmärrettävääkin ihmisen käyttäytymistä. Hyvin erikoinen lukukokemus!

Kolmen venäläiskirjailijan teoksen lukemisen jälkeen täytyy sanoa, että yksikään ei ole jättänyt kylmäksi. Kaikissa on kuitenkin jotain kummallisen samantapaista, ehkä venäläistä taistelua olemassaolosta ja sen oikeutuksesta. Aloin jo Makinen kirjan lukemisen. Siinä on jo valoisampi sävy.

Risto: - Niin perheissä kuin julkisissa instituutioissa aikuiset eksyvät useinkin suojeluaikein tekemään lasten yli ihan hourupäisellä tavalla vaikkakin ”aikeitansa hyveet aateloivat” kuin Don Quijotella. Teuvo Pakkala kuvaa taitavasti tällaisia törmäyksiä ollen empaattinen niin lasten kuin aikuisten kokemuksille. Michael Tournier taas ei uhraa pisaraakaan empatiaansa aikuisille, kun hän kuvaa järkyttävässä romaanissaan ’Keijujen kuningas’, miten aikuisten jalot aikeet pienen pienten, lähes huomaamattomien moraalisen tutkan siirtymien kautta muuttuvat hirmuvallaksi - ehkä jonkinlainen vastine ’Kärpästen herralle’.

Professori Matti Rimpelä kiinnitti huomiota lapsiasiainvaltuutetun selonteossa eduskunnalle: ”Protection-exclusion -periaate tarkoittaa sitä, että suojelun nimissä lapset eristetään yhteiskunnasta omiin heille tarkoitettuihin instituutioihin kehittymään ja opiskelemaan. Luonnonvoimainen globaali paine ajaa tasapainoa ongelmiin erikoistuneeseen korjaamiseen.” Monet aikuisten ongelmat tosiaan projisoituvat helposti lasta koskevaksi puolipuheeksi ja diagnooseiksi. 1900-luku nimettiin lapsen vuosisadaksi Ellen Keyn saman nimisen kirjan mukaan. Alettiin ymmärtää lapsen toiseutta sen sijaan että pidettäisiin lasta vain viallisena, keskeneräisenä aikuisena.

Silti on vielä niin yhteiskunnallisissa käytännöissä, tieteissä ja taiteissa matkaa lapsen luo ja tämän vuosadan suuri haaste on ehkä ymmärtää lapsia kansalaisina. Tätä haastetta nuorukainen Pavel Sanajev mielestäni kuvittaa esikoisromaanissaan provokatiivisesti alleviivaten, suorastaan pöydällä seisten ja kiljuen. Rivien välistä voi lukea, että kirjailijan vanhemmat ja isovanhemmat ovat hänen huomiotaan kiitettävästi ohjanneet lasten oikeuksien näkökulman havannoimiseen. Luulen hänen ottaneen huumorin avukseen jotta aikuiset lukijat eivät loukkaantuisi ja tuntisi pistoa sydämessään vaan ottaisivat vahvoin vedoin kuvattuun mummo-hahmoon saman asenteen kuin Punahilkan syöneeseen suteen, ja kuitenkin sadun opetus vaikuttaisi heihin alitajuisesti.

Totuus on silti välillä satuakin hurjempaa. Tiedän sen työstä ja siviilistä. Pavel Sanajev kuvaa tavattoman taitavasti tuollaista agression, uhriutumisen ja narsistisen rakkauden, mielikuvituksellisen koukeroista vyyhteä, joka on kuin häntäänsä pureva käärme. Lapsikertojan naiivi, kuperan peilin tavoin heijastava näkökulma pehmentää karmaisevan kertomuksen lukukelpoiseksi ja oivalluksia avaavaksi. Samalla se viiltävästi paljastaa mummon ja romaanin muidenkin aikuisten ajattelun kieroon kasvaneita kohtia minun, lukijan osittain herkuttelevankin paheksunnan kohteiksi (vrt. ’normiriemu’ Tuula Amberlan laulamassa iskelmässä ’Lululla oli kolmas mieli’), vaikka tunnistan toki vanhempana itsessänikin tämän uhkailu - kiristys - lahjonta - uhriutuminen - syyllistäminen -syndrooman oireita.

*

LOKAKUU 2020

GUZEL JAHINA: Suleika avaa silmänsä, Into 2016, suom. Kirsti Era

Lokakuun lukupiiri pidettiin syyskuun tapaan sekä netissä että kasvotuksin.

Marja: - Kirja oli lukuelämys. Se oli jännittävä ja julma kuvaus gulakkien kohtalosta, kyydityksistä Siperiaan ja yleisemmin Neuvostoliiton 1920-40 -lukujen todellisuudesta. Henkilögalleria on herkullinen: oppineista yläluokkaisista talonpoikiin ja sotilaisiin sekä uskollisiin puolueen palvelijoihin. Joukosta ei puutu ilmiantajaakaan. Se, miten kaikkien osaaminen ja myös piilevät kyvyt tulevat käyttöön eloonjäämistaistelussa, on kutkuttava. Päähenkilöiden henkinen kasvu ja näköalojen avartuminen on hienovaraisesti kuvattu. Hitaasti kehittyvä rakkaustarina oli myös upea!  Käännös heijasteli kauniisti alkuperäistä venäjänkielistä.

Merja: - Suleikan elämä on todellinen selviytymistarina. Odotukset nuoren vaimon roolista vaikuttavat omasta näköpiiristämme kohtuuttomilta, mutta kuvastavat varmasti sen ajan ja paikan kulttuurista normia. Vaimon täydellinen alistaminen aviomiehen ja anopin toimesta nostavat niskakarvat pystyyn. Taustalla lienee kuitenkin jonkinlaista kiintymystä aviomieheen, ehkä rakkauttakin, kun mies ei jätäkään vaimoaan paleltumaan metsään talvella. ”On se hyvä mies tuo Murtaza, tuli hakemaan minut.” Suleika ei toki saanut istua reen kyydissä vaan piti kävellä perässä.

Neljän vastasyntyneen tyttären menettämisen suru näkyy erityisesti siinä, kun Suleika alkaa odottaa Jusufia. Hän ei usko lapsen selviytyvän mutta kuin ihmeen kaupalla poika pysyy hengissä äärimmäisissä olosuhteissa. Rakkaus sitoo pojan ja äidin tiukasti yhteen. Pojan auttaminen pois Semrukista oli äidin suuri teko lapsensa hyväksi.

Suhde Ignatoviin kypsyi vuosien kuluessa, kun miehestä paljastui inhimillisiä piirteitä. Rakastuminen miehensä murhaajaan vaikuttaa melko banaalilta, mutta niissä olosuhteissa on jopa ymmärrettävää. Ignatov oli mukana auttamassa Jusufia pakoon. Lopussa Ignatov tajuaa vanhentuneensa, kun ei erota Suleikan kasvojen ryppyjä eikä harmaita hiuksia. Suleika taas tuntee, että voi vetää taas henkeä.

Kirjan tarinaa voi pitää eräänlaisena rakkauden eri muotoina kaikessa karuudessaan.

Volf Karlovits, Dr. Leibe, on mainiosti kuvattu mielen tasapainonsa kadottanut gynekologi, joka Suleikan synnytystä avustaessaan vapautuu henkisestä munankuorestaan. Joku psykologiasta enemmän tietävä voisi ehkä kertoa onko tuollainen patoutuminen normaaliin mahdollista oikeasti.

Anita: - Hieno lukukokemus. Kirjaan mahtui niin monenlaista. Siperiaan häätämisestä on puhuttu paljon, mutta nyt mentiin oikein konkreettisesti ja kauan. Sitä ennen elämän kuvausta kotikylässä Ljubassa valloittajien tuloon asti. Matka oli taistelua hengestä. Filmimäinen kuvaus koko matka päättyen hukkumisvaaraan. Kirjassa rakkausteema on kauniisti kuvattu, ja se miten äidin rakkaus ajaa edelle, kun taustalla on traagiset lastenmenetykset ja anoppi/käärmenoita ennustuksineen. Kirjan lopussa kaunis kuvaus äidin ja lapsen pakon edessä tapahtuvasta irrottautumisesta.

Työsiirtolan kuvaus on moninainen. Kyläläisiin mahtui monenlaista osaamista, ja pitikin löytää kaiken taitajia.

Lopussa Ignatovin kova pettymys, kun urkkijoiksi asettuu pahimmat ja sellaiset saavat vielä vallan päästen johtamaan yhteisöä.

Terttu: - Kirjamme oli minustakin hieno ja vaikuttava lukukokemus. Tarinat väestön pakkosiirroista vaiheittain oli kuvattu rankkojen tapahtumien sarjana monitasoisesti. Ihmiskohtalot, ihmissuhteiden kirjo ja yhteisön kuvaus oli hienoa. Päähenkilön Suleikan voimaantuminen ja kasvutarina sitoi kerrontaa eteenpäin. Itseäni kosketti erityisesti Suleikan ja entisen yliopiston professorin ystävyys.

Auli: - Kirja teki myös minuun vahvan positiivisen vaikutuksen. Vaikeiden asioiden kuvaaminen kaunokirjallisessa muodossa avaa naisten, tataarien, kulakkien, uskonnon, kulttuurien ja neuvostohistorian 1930-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Kirjan sisältö on runsas, paljon vilisi nimiä, mutta tarina pysyi hienosti kasassa. Pidin myös kirjan rakenteesta. Selkeät luvut helpottivat tarinan kulkua.

*

Yhdysvaltain sotilastukikohta perustettiin Keflavikiin 1951. Arin tapaan monet muuttivat sinne päästäkseen armeijan leipiin ja kiinni isompiin tienesteihin. Syntyi yhdistelmä amerikkalaisuuteen kohdistuvaa ihastusta ja vihastusta.

”Keflavikissa on kolme pääilmansuuntaa: tuuli, meri ja ikuisuus.” Neljänneksi ilmansuunnaksi lisättiin Amerikan armeija.

”Hän astuu ulos tuuleen ja kaipaa siipiä. Menee tuulen lennättämien pärskeiden joukkoon kuten äitipuoli runsaat puoli tuntia aiemmin, tämä oli kävellyt kumarassa, joutui ponnistelemaan puuskissa eteenpäin ja ajatteli ehkä: Luulin elämää toisenlaiseksi.”

Kaloilla ei ole jalkoja on islantilainen saaga. Kiehtova runollinen romaani ikiaikaisesta kommunikoinnin vaikeudesta oli sitten kyse miehestä ja vaimosta, isästä ja pojista tai eri sukupolvista.

”Mutta hän on kasvanut kylässä jossa ihmisen elämä vertautuu mereen, ja Oddurin lause, yhdestoista käsky, meri tekee meistä miehiä, soi hänen veressään kuin sinfonia.”

”... tämä muinainen kallio, jossain kohtaa jyrkkäseinäinen pahta, haluaisi sekin lähteä Keflavikista, kalattomasta kaupungista, armeijattomasta kaupungista, missä ei ole paljon muuta kuin työttömyyttä, vanhoja verkonrisoja, muistoja tukikohdasta ja kadonneista tienesteistä...”

Suurenmoisen romaanin kääntäjä Tapio Koivukari on myös omissa kirjoissaan käsitellyt merellisiä aiheita. Hän on naimisissa islantilaisen kuvataiteilija Hulda Leifsdóttirin kanssa.

*

MENNÄ, MENI, MENNYT

”Jälleen Richard ajattelee, kuten on ajatellut jo usein viime vuosina, että ihmisten tekemisten vaikutukset ovat lähes aina ennalta arvaamattomia, ja usein jopa täysin vastakkaisia kuin mitä tekijä on alun perin halunnut toiminnallaan saavuttaa. Hän pohtii, että tämänhetkinenkin toiminta saattaa johtua siitä, että senaatin ja pakolaisten ristiriidassa on kyse loppujen lopuksi rajaongelmasta, ja että matemaattisesti ilmaistuna etumerkit muuttuvat rajalla vastakkaisiksi. Ei ihme, hän ajattelee, että sana toiminta voi yhtä hyvin liittyä kaupankäyntiin kuin tekemiseenkin.” (s. 58)

”Tuaregien esi-isät saapuivat yli 3000 vuotta sitten nykyisen Syyrian alueelta, ehkä jopa Kaukasukselta, ja etenivät Egyptin kautta Pohjois-Afrikkaan, jota kutsuttiin antiikin aikaan kaikkinensa nimellä Libya, eli siis alue käsitti myös nykyisen Tunisian ja Algerian. Sieltä he kulkeutuivat sitten aikojen kuluessa kauemmas länteen ja etelään, aina Timbuktuun, Agadeziin ja Ouagadougouhun asti.

Richard lukee, ja kun hän lukee, liikahtaa äkkiä myös kokonainen kreikkalainen jumaltaivas, joka oikeastaan on hänen erityisalaansa, ja äkkiä hän oivaltaa, mitä tarkoittaa, että kreikkalaisille maailman ääri oli siellä, missä Marokko nykyään sijaitsee, Atlasvuorilla, siellä Atlas piti taivasta ja maata erossa toisistaan, jottei Uranus syöksy taas Gaian päälle ja ota tätä väkivalloin. Seudut, joiden nimet ovat tänään Libya, Tunisia ja Algeria, olivat antiikissa alue tällä puolen maailman äärtä, siis maailma. Libyalaisella hiekalla seisoi Gaian poika, jättiläinen Antaios, joka sai voimansa yhteydestä äitiinsä, siis maahan - ja hänet voitettiin vasta, kun Herakles nosti hänet ilmaan ja piti siellä niin kauan, että yhteys Antaioksen ja äidin välillä katkesi. Pöllösilmäinen Athene, josta jotkut tutkijat käyttävät myös nimitystä musta jumalatar, varttui kasvatti-isänsä Tritonin luona Tritonjärven rannoilla, nykyisessä Tunisiassa. Amatsonit, jotka ensimmäisinä palvoivat Athenea, olivat sotaisia berberinaisia joita alun perin kutsuttiin nimellä amazigh, he tanssivat järven rannalla, ja sieltä he myös lähtivät taistoon - ja puhuivat tamašekia, samaa kieltä puhui nuorukainen, jota Richard oli joitakin viikkoja aiemmin alkanut kutsua Apolloksi oltuaan vielä täysin tietämätätön mytologioiden koukeroista. Apollo oli huoneen 2019 pakolainen. (ss. 211-212)

”Euroopan johtava kirjallinen näkijä.” The Guardian

”Sekä esteettisesti että eettisesti tärkeä romaani.” The New York Times

”Niitä kirjoja, jotka haastavat meidät siirtymään pois pelkästä tekstin tarkastelusta ja sen sijaan muuttamaan elämäämme sekä ympärillämme olevien ihmisten elämää.” The New Yorker

*

Michel Houellebecq: ”Kirjallisuudesta on kirjoitettu paljon, ehkä liikaakin (ja alan yliopistoihmisenä koen olevani muita pätevämpi puhumaan siitä). Kirjallisuuden, tuon silmiemme edessä hiipuvan läntisen maailman art majeurin, erityislaatu on kuitenkin helppo määritellä. Yhtä lailla kuin kirjallisuus voi musiikkikin aiheuttaa järkytyksen, emotionaalisen kuohun, täydellisen surun tai haltioitumisen ja maalaustaide laukaista ihastuksen tai uuden tavan katsoa maailmaa. Kuitenkin vain kirjallisuus voi antaa kokemuksen yhteydestä toisen ihmisen mieleen, kaikkeen tuossa mielessä, sen heikkouksiin ja vahvuuksiin, oikkuihin ja rajoituksiin, uskomuksiin ja pakkomielteisiin, kaikkeen mikä sitä koskettaa, kiinnostaa, kiihottaa ja kuvottaa. Vain kirjallisuuden kautta voi olla  yhteydessä vainajan mieleen suoremmin, syvällisemmin ja perinpohjaisemmin kuin keskustelussa ystävän kanssa. Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle.” (s. 10 / Alistuminen)

*

SYYSKUU 2020

SVETLANA ALEKSIJEVITŠ: Tšernobylista nousee rukous, Tammi 2015, suom. Marja-Leena Jaakkola

Korona-lukupiiri: TŠERNOBYLISTA NOUSEE RUKOUS

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2020

HISTORIALLINEN KATSAUS

”Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja räjähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen. Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Pienelle, vain kymmenen miljoonan asukkaan Valko-Venäjälle se merkitsi maanlaajuista onnettomuutta, vaikka Valko-Venäjällä itsellään ei ole yhtään ydinvoimalaa. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset hävittivät 619 valkovenäläistä kylää asukkaineen. Tšernobylin onnettomuudessa maa menetti 485 kylää tai taajamaa, joista 70 on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi. Kun sodassa menehtyi joka neljäs valkovenäläinen, niin nykyään joka viides valkovenäläinen asuu saastuneella alueella. Toisin sanoen 2,1 miljoonaa ihmistä, joista 700000 on lapsia. Yleisin kuolinsyy on säteilysairaudet. Onnettomuudessa pahiten kärsineissä Gomelin ja Mogiljovin oblasteissa kuolleisuus on 20 prosenttia suurempi kuin syntyvyys.” Katsaus jatkuu...

Sergei Gurin, kuvaaja:

”... Olen kuvannut entisiä keskitysleirivankeja. Yleensä he välttelevät tapaamasta toisiaan. On jotenkin luonnonvastaista kerääntyä muistelemaan sotaa. Muistelemaan, miten heitä tapettiin ja miten he tappoivat. Ihmiset, joita on nöyryytetty yhdessä tai jotka ovat yhdessä kokeneet epäinhimillistä julmuutta, karttavat toisiaan. Pakenevat itseään. Sitä, mitä he siellä saivat selville ihmisestä... Mitä siellä ihmisestä sukelsi esiin. Pinnan alta. Siinä se... Sen vuoksi... Siinä on jotain... Tšernobylissa... sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikki humaanisuutemme on suhteellista... Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me kaikki olemme maailmanlopun kaupustelijoita...” (s. 166)

Riitta S: - Kirjan sisältö on järkyttävä. Itse muistan, miten me täällä mietimme voiko sieniä syödä ja marjoja kerätä ja poronlihaa vältettiin vuosikausia. Ja kuitenkin me olimme varsin kaukana itse tapahtumapaikasta. Väestön uskomaton tietämättömyys ja asioiden kieltäminen oli ehkä osa kirjan järkyttävyyttä. Toinen puoli oli sitten tämä valtion petos kansalaisiaan kohtaan - salailu, totuuden piilottelu, vähättely, suorastaan rikollinen toiminta lähetettää ihmisiä töihin ilman suojavarusteita ja kertomatta mistä on kyse. Kuten eräs kirjan kertoja sanoo: ”Eivät vain viranomaiset pettäneet meitä - me emme itse halunneet tietää totuutta.” (s. 299)

Anita: - Näin televisiosta monia vuosia sitten filmin, missä kuvattiin alueella sitkeästi asuvia mummoja, harvoja mielestäni, jotka eivät olleet halunneet poistua tai olivat palanneet. Yksinäisiä, mutta kodeistaan kiinnipitäviä.

Merja: - Muistan kun maanantaina 28.4., kaksi päivää tapahtuneesta, istuin ulkona lukemassa. Oli hellepäivä. Kesken päivän tuli mieleeni, pitäisikö laittaa enemmän vaatteita päälle vai peräti mennä sisään laskeumalta suojaan. Tällä asiantuntemuksen tasolla ei ole juuri varaa kritisoida paikallisia, jotka pukivat itsensä ja lehmänsä sadetakkiin säteilyltä suojautuakseen.

Kaikesta huolimatta oli pöyristyttävää lukea ensinnäkin voimalan rakennevirheistä, räjähdykseen johtaneista erehdyksistä, viranomaisten ja jopa akateemikkojen tietämättömyydestä tai vaarojen vähättelystä, sammutustöihin osallistuvien ja muidenkin kansalaisten suojavarusteiden puutteista, säteilymittareiden tulosten manipuloinnista, onnettomuudessa terveytensä menettäneiden kuolinvuoteella saamista sankarimitalleista jne. Kirjassa on paljon yhtymäkohtia tähän päivään pakolaisvastaisuudesta koronan aiheuttamaan epävarmuuteen.

Terttu: - Olipa vahva lukukokemus varsinkin kun tietää että kaikki oli tapahtunut ihan oikeasti. Itseeni vaikuttivat eniten tavallisten ihmisten tarinat. Karmeata oli lukea esim. Siitä kun säteilylle pahiten altistuneet ihmiset muuttuivat itse säteileviksi reaktoreiksi. Eläinten kokemat kauheudet koskettivat, samoin lopussa ollut lasten kuoro.

Auli: - Asuimme Yhdysvalloissa Tšernobylin onnettomuuden tapahtuessa. Muistan sieltä TV-uutisissa näytetyn kuvan, jossa saastepilvi liikkui yli Suomen. Se tuntui järkyttävältä. Kesti silloin joitakin päiviä ennen kuin saimme tarkempaa tietoa Suomen tilanteesta. Helpottavat tiedot Suomen selviämisestä lievemmillä saastemäärillä ei enää ylittänyt sikäläisiä uutiskynnyksiä. Amerikkalaiset tuttavat kauhistelivat meitä, kun tulimme kesällä Suomeen. Miten saatoimme tuoda lapsemme altistumaan säteilylle. Mielessä kävi myös, jos Suomi olisi saastunut pahasti, olisiko todella pitänyt hylätä kotimaa ja pyrkiä jäämään valtameren taa. Samantapaisia kysymyksiä pohtii moni pakolainen tänään ja tulevaisuudessa katastrofien yhteydessä.

Sirkka: - Totuus on tarua ihmeellisempää. Svetlana Aleksijevitš on tehnyt harvinaisen elämäntyön pysähtymällä yksittäisten ihmisten kohtaloiden ja ajatusten äärelle yhteiskunnallisissa ja historiallisissa käännekohdissa. Aleksijevitšia kiinnostavat nimenomaan yksilöiden kokemukset, tuntemukset ja mietteet. Arvokasta on se, että hän on etsinyt ihmisiä yhteiskunnan ja tapahtumien eri kerroksista - näin hän valottaa tapahtunutta moniäänisesti ja eri näkökulmista. Ihailen kirjailijan halua ja kykyä löytää jonkinlainen yhteinen sävel mitä erilaisimpien ja kummallisesti käyttäytyvien ihmisten kanssa - hän ei ole ulkopuolinen tarkkailija vaan empaattinen kanssakulkija.

Aleksijevitšin lähestymistapa on tarkkaa havainnoimista ja kuulemista ja tarinoille antautumista. Tarinat avautuvat inhimillisen elämän moniin ulottuvuuksiin. Vaikka teosta oli mielenkiintoista lukea raporttina todellisista tapahtumista, teksti oli antoisa retki ihmisen toiminnan ja mielenliikkeiden uskomattomiin kiemuroihin konkreettisesta historiallisesta kehyksestä irrotettunakin.

Aleksijevitš luo mielenkiintoisen näkökulman sankaruuteen, rakkauteen ja ystävyyteen. Sankaruuden ja rakkauden nimissä ihmiset ovat valmiita tekemään mitä uskomattomampia uhrauksia - suhde sankaruuteen ja rakkauteen on niin sokea ja intohimoinen, että ponnistukset voivat saavuttaa absurdeja mittasuhteita.

Aleksijevitšin kieli ja ilmaisu on kaunista. Tämä tuo lohtua rankkoihin tarinoihin. Kirjailija pystyy luomaan toivon vireen järkyttävyyden ja ahdistavuuden maailmaan. Toivoa herättävää on voimakas yhteisöllisyys, kun ympärillä olevat turvarakenteet murtuvat. Aleksijevitš on jälleen kriisin keskellä Valkovenäjällä - varmaanin keskeinen henkilö luomassa näköaloja. Ajankohtainen teos niin koronan kuin Valkovenäjän tapahtumien näkökulmasta.

Risto: - Täysin erilainen katastrofikuvaus kuin mihin olemme tottuneet. Reportaaseissa, toimintaelokuvissa, dekkareissa, jopa saduissa on yleensä juoni, jossa hyvän ja pahan taistelu etenee tiettyjä draaman lakeja seuraten tasenteineen ja huippuineen, mutta tässähän mennään kuin muumilaaksossa rakastettavasti ja syvällisesti mörköjen ja haisuleiden keskellä tunnelmoiden ja filosofoiden. Rinnalle voisi kuvitella vaikka jotain valoisan melankolista Saariahon musiikkia.

Seppo: - Tämä teos tarjoaa meille mahdollisuuden moniin lukutapoihin. Sitä voi tarkastella paljaana dokumenttina samaistumatta ollenkaan kertojan kokemuksiin ja tunteisiin. Sitä voi lukea myös kaunokirjallisuutena, jolloin lukijan huomio kohdistuu nimenomaan kertojien yksilöllisiin ja kollektiivisiinkin kokemuksiin ja toimintaan. Ja siltä väliltä. Mahdollisuuksia on loputtomasti. Yksi mielestäni hyvin hedelmällinen tapa on lukea tämä teos nimensä mukaisesti rukouksena. Silloin tekstin koruton kauneus ja emotionaalinen herkkyys nousevat erityisen merkitykselliseksi.

Syksyn ensimmänen lukupiiri on hyvä päättää Sepon puheenvuoroon. Lukupiiri pidettiin sekä netissä että kasvotusten.

*

Teksti Anne-Maj Väre ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2020

Kirjani kertoo kolmen taiteilijan elämäkerran alkaen vuodesta 1830 ja päättyen 1960-luvulle. Isä Fredrik Ahlstedt oli taidemaalari ja toimi usean kultakauden taiteilijan piirustuksenopettajana. Äiti Nina Ahlstedt o.s. Lignell oli myös taidemaalari ja tytär, kruununhakalainen Margareta Ahlstedt-Willandt, tekstiilitaiteilija.

Kun ryhdyimme tyhjentämään anoppini kotia Rauhankadun ja Meritullinkadun kulmatalossa, suvun pitkä historia avautui syliini. Jähmeitä ranskalaisia värituubeja, pastelliliitujen pätkiä, rullattuja maalauksia, lukemattomia skissejä, paperinarua, villa- ja silkkilankoja sekä kirjeenvaihtoa, sineteillä suljettuja ikivanhoja kirjeitä. Olin haltioissani! Hoidettuani lahjoitukset Kansallisgalleriaan ja Design-museoon tunsin liitäväni helpottuneena ja iloisena. Kirja sukeutui kuin itsestään.

*

TOUKOKUU 2020

MONIKA FAGERHOLM: Kuka tappoi bambin?, Teos 2019

”ALOITETAAN VAIKKA TÄSTÄ. SYYSKUUN AAMUSTA VUONNA 2016”

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 3-2020

Näin suorasukaisesti kirjailija Monika Fagerholm aloittaa toukokuussa luettavana olleen romaanin Kuka tappoi bambin? Koronasta johtuen asukastilan lukupiiri pidettiin etänä netissä ja yllätys yllätys: se toimi erittäin hyvin. Toisaalta myös toivottiin pikaista paluuta kasvokkain käytävälle keskustelulle. Toukokuussa ennen kesälomia luettu kirja päätti keväälle valitun suomenruotsinkieliset nykykirjailijat-teeman. Syyskaudelle aiheeksi puolestaan valikoitui venäläinen nykyromaani.

”Raaka joukkoraiskaus Annelise Häggertin kotona.”

”Nathan Häggertiä väitetään tapahtuman alullepanijaksi.”

Cosmo, elokuvatuottaja, ehkä heistä tunnetuin ja menestynein, oli ainoa huvilakaupunkikavereista, jonka kanssa Gusten piti edelleen yhteyttä.

”... Joskus vanhat asiat vain VYÖRYVÄT yli.., Cosmo sanoi Truman Capote -äänellä.

Cosmo, koulukiusattu, erityisesti Nathanin kiusaama. Koulussa rääkätty kaappihomo.”

Truman Capote? Hän loi dokumenttiromaanin, proosan keinoin kerrotun tositarinan.

Merja: - Kuka tappoi bambin on minulle ensi kosketus Fagerholmin teoksiin. Pidin lukemastani vaikka aihe kyllä järkytti. Ylemmyyden tuntoisen hyväosaisten yhteisön sisällä on pahoja säröjä. Fagerholm kuvaa mielestäni erinomaisesti rahan, aseman ja vaikkapa ns. sivistystason ”oikeuttamaa” vallankäyttöä. Välillä oli vaikea seurata tapahtumien kronologiaa. Samoin ilmeisesti kirjailijalle tyypillistä lörpöttelyä, jolloin samassa lauseessa on pohdintoja ja ajatuksia asian vierestä, oli joskus vaikea hahmottaa.

Sain kirjan jo joululahjaksi ja luin sen nyt uudestaan. Toisella lukukerralla kirjailijan tyyli alkoi tuntua jo tutummalta ja ymmärrettävämmältä.

Marje: - Olen vakuuttunut, että koko huvilakaupunkiyhteisön naruja piti käsissään Albinus ”Abbe” Häggert, Nathanin isä (ehkä Gusteninkin?). Hänen lonkeronsa ulottuivat laajalle. Mitä mieltä olette? Hän sommitteli jopa Cosmon vaihtamaan filmiaiheen itselleen sopivammaksi taloudellisella ylivallalla. Osti Cosmon? Kostiko ”Abbe” aihevalinnalla Gustenille?

Risto: - Onnittelut kaikille äideille! Pitäkää lapsistanne parempaa huolta kuin tämän kirjan äidit.

Tässä dekkarissa ei ole etsivää eikä kaikkitietävää kertojaa. Syyllistä ei saada kiinni eikä ole ihan selvää kuvaa uhristakaan. Lukijan on itse koottava johtolankoja ja pääteltävä. Tappajaa ei lopussa vangita ja vaikka on kaksi ruumistakin, niiden kuolinsyynä ei ole tappo. Mutta jos kuitenkin etsitään vastausta kirjailijan otsikossa esittämään kysymykseen, on ensiksi yritettävä selvittää kuka tai mikä on bambi. Ehkä se oli metafora eli ”sen kauriin, sen viattomuuden” (kuten Cosmo sanoo) taakse kätketty kirjan hahmojen luottamus toisiinsa ja elämään, jonka tuhoamiseen jokainen kantoi kortensa kekoon, myös Cosmo.

Etsivät Merja ja Marje ovat minunkin  mielestäni oikeilla jäljillä siinä, että Albinus, jonka vuoteen yllä roikkui suurisilmäisiä kauriita, hirviä tai poroja kuvaava maalaus ”The Hunters” tyttökodin maisemasta (s. 138), näyttää olevan tässä se varsinainen sylttytehtailija. Hän petti ensin Grippen äitiä Nathanin äidin kanssa ja sitten Nathanin äitiä vaihtuvien rakastajattarien kanssa. Grippen äiti nieli petoksen ja kertoi puolestaan itse pettäneensä Albinia kapellimestarin kanssa, jonka lasta väitti odottavansa, vaikka monien johtolankojen (mm. vaihdokasteema, Albinuksen reaktiot, Grippenin uni) perusteella tuon lapsen eli Grippenin isä olikin mahdollisesti Albinus.

Ihan joka ikinen, lyhyesti vilahtavia sivuhahmoja myöten, kävi kauppaa toistensa elämällä omia motiiveja salaten - kuten vaikka Saga-Lill, hänen syöpää sairastava äitinsä sekä vastaanottoapulaisensa kanssa perheensä jättänyt isänsä jne. jne. Henkisesti kodittomalla Grippenillä nyt oli jonkin verran sinisilmäistä, utuista luottamusta, mutta kovin hitaita niin pelisilmä kuin omatuntokin. Myös joukkoraiskattu Sascha onkin yllättävä peluri siinä missä äitinsäkin. Hän moitti Grippeä rikosilmoituksen teosta, koska sitä ennen Albinus oli jo tehnyt Saschan äidin kanssa kaupat asian painamisesta villaisella paljon suuremmasta korvauksesta kuin Sascha sitten sai kärsittyään ’turhaan’ myös raskaan oikeuskäsittelyn ja julkisuuden.

Gusten eli Grippe kysyy Nathanilta, miksi Cosmo aikoo tehdä elokuvan nimeltä ’Kuka tappoi bambin?’. Nathan osaa ns. lukea Cosmon ja isänsä peliä ja vastaa: ”Oli miten oli, Grippe, niin ei tule käymään” ja tosiaan Cosmo saakin Albinukselta rahoituksen ja näkyvän markkinointituen toisesta aiheesta syntyvään elokuvaansa. Tämän Marje huomasit, mutta minun suurennuslasiini ei osunut, miten se olisi samalla näpäytys Gustenille?

Fagerholmin tapa tässä teoksessa käsitellä ’porvariston hillityn charmikasta hillittömyyttä’ on etäisempi ja mustavalkoisempi kuin Tikkasen, Kihlmanin tai Donnerin tuotannossa. Se on punkhenkisempi ja sisältääkin viittauksen The Sex Pistols -yhtyeen samannimiseen biisiin. Teoksen kieli ilmeisesti kuvasi sen hahmojen tapaa kommunikoida epäsuorasti, viittauksen omaisesti, antamalla ymmärtää, ikäänkuin, ”lainausmerkeissä”. Aluksi sitä oli tympeää ja raskasta lukea. Kieli tuntui ensin tarkoituksettomalta tyylittelyltä, mutta se istui kyllä lopulta kirjailijan sarkastisena etäisyyden ottona osaksi tätä ”ristisanatehtävää”.

Seppo: - Olipa kerran vanhalla myllärillä kolme poikaa, jotka heti varhaisten teinivuosiensa jälkeen lähtivät avaraan maailmaan onneansa etsimään. Kaksi vanhinta eivät oikein onnistu onneansa löytämään, mutta pikkuveli selviää nokkeluutensa ja periksiantamattoman oveluutensa avulla perimään puoli valtakuntaa.

Kirjan alussa MF kuvaa ja selittää romaanin kehyskertomuksen josta hän vähitellen ohjaa lukijan yhä syvemmälle ja pinnan alle. Kun kirjan kannessa on kysymys, voisi klassiseen tarinankerrontaan orientoitunut lukija odottaa, että kansien välissä edetään hyvin merkittyä polkua pitkin kohden kaiken selittävää vastausta. Mutta ei, MF ei kerro yhden päähenkilön johdonmukaista tarinaa yritysten ja erehdysten kautta voittoon, vaan romaani koostuu jokaisen henkilön erillisistä, mutta toisiinsa sotkeutuvista, eri tavoin päättyvistä tarinoista, jotka sekoittavat myös lukijan päätä. Kukin kehyskertomuksen katastrofiin osallisista yrittää selvitä sen seurauksista kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan. Monen kohtalo jää avoimeksi, joku toivoo näkevänsä toivon pilkahduksen, joku jää ajelehtimaan, joku pakenee, joku kuolee fyysisesti, joku psyykkisesti ja yksi sen kun porskuttaa ja nauraa.

Mutta kuka tappoi bambin: alkukirjaimesta päätellen se ei ole henkilö. Onko sitä edes olemassa muualla kuin punkbändin biisissä. Mutta Cosmo, An Entrepreneur at Heart, antaa hyvän neuvonsa: Fuck bambi, Gusten Grippe!

Risto: - Hyvä oivallus, Seppo, että Cosmossa Abbe löysi henkisen perillisensä.

Seppo: - Kyllä niinkin, Risto, hengen heimolaisia Kyllä. Cosmo tiesi tarkoin miten Abbe toimii ja rakenteli elokuvaideaansa sen varaan, kun tiesi ettei Abbe missään tapauksessa salli sellaisen elokuvan tekemistä. Cosmo tiesi myös, että Abbe maksaa eli hän tarjoutui filmihankkeellaan ostettavaksi ja sai siten rahoituksen muille, ehkä kiinnostavammille elokuvilleen. Osasi käyttää varakkaampaa Abbea hyväkseen.

Riitta: - Tälle kirjalle itse toivoin kovasti Finlandia-palkintoa, koska olen aina pitänyt sellaisista kirjoista, jotka herättävät kysymyksiä, en niinkään niistä, jotka antavat valmiita vastauksia. Näin lukijalle jää enemmän osallisuutta.

Tästä kirjasta puuttuu myös ajallinen kronologia. Kirjan tapahtumat sirottuvat noin kymmenen vuoden ajalle, mikä tietysti lisää lukijan haastetta.

Riston viittaus Bunueliin on osuva: Porvariston hillitystä charmistahan tässä on kyse. Annelise hyväksytään huvilakaupungissa vain niin kauan kuin kulissit ovat pystyssä. Keskeistä on raha, jolla hoidetaan kaikki muu paitsi syövät, jopa raiskauksen uhri maksetaan hiljaiseksi oikeudessa.

Tarinan keskeinen ja kiinnostava henkilö on Cosmo Brant,  joka on täydellisesti omaksunut huvilakaupungin arvot ja pelisäännöt ja osaa käyttää niitä hyväkseen. Sivulla 97 Cosmo määrittelee bambin: ”Viattomuuden kuolema. Kuka tappoi bambin? Vanha Pistolsien kappale. Mutta siitä elokuva kertoo.”

Kirjan päähenkilö on mielestäni kuitenkin Gusten Grippe, johon kaikki muut henkilöt tavalla tai toisella ovat kytköksissä. Gusten on ainoa, joka jollain tavalla on säilyttänyt viattomuuden. Hän tuntee syyllisyyttä, haluaa rangaistuksen ja haluaa myös sovittaa tekonsa, ei ole ostettavissa. Siis ei jaa huvilakaupungin arvoja ja systeemeitä. Ehkä juuri se vetää Cosmoa Gustenin luo. Gusten on outo lintu - siksi kiinnostava. Marje mainitsi sipulin. Se on hyvä vertaus, kuoriessa löytyy aina uusi kerros, jota voi miettiä.

Kirja kesti hyvin toisen lukemisen. Luin sen syksyllä ja nyt uudelleen ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä oli Finlandia-ehdokkaista paras.

Marje: - Risto, tarkoitin poikien isän kostolla (huom! Poikien. Ehkä A. oli tämän vuotta muita nuoremman Cosmonkin isä. Näyttävät loppukuvassa Gustenin mielestä veljeksiltä) sitä että ehkä Gusten omatuntoineen tuli romuttaneeksi ”Abben” kaavaileman vaimon ministeriyden.

Risto: - Olipas mainiot huomiot Marje! Totuus on yksityiskohdissa sanoi Sherlock Holmeskin. Tosiaankin tämä Gustenin kommentti vahvistaa tuota Sepon esittämää tarinarungon esilletuloa.

Gustenissa varmaankin on vähän toivonkipinää ja hän ehkä saa kirjailijalta jonkin verran myötämieltä. Hyväksyn tämän Riitan johtolangan, mutta silti hän pistää pojan aikamoiseen kiinteistövälittäjän muottiin kunniakirjoineen. Ehkä tämä onkin sitten se huumoriosuus - kielisarkasmin lisäksi.

Risto: - Karamazovin veljekset?

Marje: - Anne-Maj’n tiedän aloittaneen innostuneena kirjan lukemisen. Oletko kuulolla?

Riitta: - Risto puhuu huumorista??!! Minusta tässä kirjassa ei ole huumoria eikä tarvitsekaan olla. Ainoa hymyilyttävä kohta oli tämä terapeutti joka oli julkaissut kirjan Kirahvi kuistilla vrt. Virtahepo olohuoneessa.

Seppo: - Juu, ei tämä mikään huumoripläjäys ole, ellei sitten välttämättä halua lukea tätä pilkkakirjoituksena, jonka yksi huipentuma on Riitan mainitsema terapiajakso. Koko terapiahan järjestettiin niille tekijöille, uhrille oli maksettu vaikenemisrahat joten hänen terapiansa olisi ollut liioittelua. Mutta Cosmohan sinnekin änkeää.

MF:n lievästi sarkastinen kirjoitustyyli myötäilee mielestäni aivan tavallista Uudenmaan rannikon puhetyyliä. Toisenlainen ilmaisu olisi ollut tyylirikko eikä sitä alkuasukas edes sarkasmiksi huomaa.

Marje: - Saga-Lillin ja Emmy Strandenin ystävyys taisi myös mennä lopullisesti huvilakaupungissa ellei sitten kirjan lopussa, kirjan ulkopuolella, tapahdu ihmeitä. Kirja päättyy sanoihin: ”... pysäytän auton, otan puhelimen, minun on soitettava hänelle.” 

* Meitä oli kymmenkunta, jotka setvimme lukukokemuksiamme netin välityksellä. Yllättävän moni oli lukenut kirjan kaksi kertaa, mikä kertoo poikkeuksellisen kiinnostavasta romaanista.

* Muutama päivä lukupiirin jälkeen Monika Fagerholmille myönnettiin Selma Lagerlöf-palkinto 2020. Luettuna ollut romaani sai myös Tollanderin palkinnon 2020.

*Sovittiin ennen kesälomaa pidettävästä Bambi-picnicistä Matti Hauptin Metsäkauris / Bambi -veistoksen luona.

*Kesän aikana tarkentuu myös osallistuminen Tallinnan kirjallisuusfestivaaleille. Tästä sovittiin jo alustavasti edellisellä kirjallisellaTallinnan matkalla.

*

HUHTIKUU 2020

PETER SANDSTRÖM: Äiti marraskuu - Kahdeksan pohdintoa, S & S 2018

Lukupiiri pidettiin etänä netissä.

Kirjailija Peter Sandström syntyi vuonna 1963 Pohjanmaalla. Omaperäisen mestarin teksteissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori. Hänen edellinen romaaninsa Laudatur oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2016 ja voitti Runeberg-palkinnon 2017.

Kertojan ja Neon automatka:

Isän ja teini-ikäisen pojan automatka Turusta Uuteenkaarlepyyhyn:

”Muistin meidän sanoneen toisillemme neljätoista sanaa matkan aikana. Niistä kymmenen lausuttiin ennen Poria.

Vähän Närpiön pohjoispuolella näin metsänreunassa hirven.

Hirvi, sanoin. Häh, sanoi Neo.

Juuri ennen kuin tulimme Vaasaan, näin toisen hirven.

Hirvi, sanoin. Okei, Neo sanoi.

Sitten istuimme taas hiljaa.”

Kertoja poikansa kanssa museossa:

Kuddnäsin museo, Zacharias Topeliuksen lapsuudenkoti, sijaitsee Uudessakaarlepyyssä, Pohjanmaan rannikolla. Tilan viisi säilynyttä rakennusta kertovat miltä 1800-luvun alun vauras koti on näyttänyt. Romaanissa isä vie Neon pikkupoikana katsomaan satusedän kotimuseota.

”Katso, sanoin osoittaen tyylikästä ruokapöytää, tuossa he talvisin istuivat ja pelasivat. Pöytälätkääkö, poika sanoi. Ei, en usko että siihen aikaan pelattiin lätkää. Pikemminkin korttia.

Missä ne sadut oli? poika kysyi.”

Myöhemmin kun Neo opiskeli Lundissa teoreettista fysiikkaa, josta hänen isänsä ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, he tapasivat Kööpenhaminassa. Isä osallistui siellä seminaariin, jonka aiheena oli Sivistyksen rooli kirjallisuudessa.

”Tuletko kesällä kotiin, kysyin.

Ehkä, poika sanoi.”

”Halusin sanoa että rakastin häntä, mutta sanat kuulostivat mielestäni siltä kuin ne olisi lainattu amerikkalaisesta elokuvasta tai poplaulusta.”

Raili: - Kirjasta jäi lämmin, hempeä ja hyvä olo.

Seppo: - Kun kirjailijalla ja kertojalla on sama nimi ja teoksen tapahtumapaikat ovat oikeasti olemassa, voisi helposti olettaa, että henkilöiden ja tapahtumien kuvauksetkin olisivat todenmukaisia, mutta näin ei selvästikään ole. Kertoja on epäluotettava. Hän sepittää mahdollisiin tositapahtumiin omiaan aina absurdiin fantasiaan saakka, mutta palauttaa kertomuksen yleensä uskottavan tuntuisiin uomiin. Kertojalla on hyvin vahva tunnesuhde perheensä jäseniin, mutta hän katsoo heitä etäältä ja toteavasti. Hän ei välitä kysyä yksityiskohtia puolisonsa työstä ja matkoista, hän ei kysy mitä papereita sisko polttaa uunissa eikä hän halua tarkemmin tietää, mitä isä liiterissä puuhaa. Hän pysyy syrjässä ja antaa asioiden olla. Samalla hän kuvaa henkilöitään hellyydellä ja myötätunnolla, jossa ei realistisella totuudella ole paljon merkitystä. Oman elämänsä alakuloiset havainnot kertoja sijoittaa läheistensä tarinoiden lomaan. Kovin ulkopuolisen oloisesti hän tunnistaa oman vajavaisuutensa isänä, poikana ja puolisona.

Viimeinen pohdinto, Ikuisuus, on kaunis, tiivis, hyvin henkilökohtainen ja voisin ajatella, että varmasti tosi ja rehellinen fundeeraus perheestään, äidistä, siskosta, isästä, isän ja pojan tunneyhteydestä ja viimein kypsyvästä arkirealismin ylittävästä ymmärryksestä.

Riitta tiivisti lukemansa tekstilainauksella: ”Kaikki kerrostui sisälleni kuin kellariin, johon terpeettomat tavarat varastoidaan ja unohdetaan, koska pelkkä ajatuskin kaaoksen järjestämisestä tökkii vastaan. Lopulta löysin edestäni sen minkä olin jättänyt taakseni.” 

Marja: ”Luin kirjan maaseudun karanteenissa useamman kerran. Päällimmäiseksi on jäänyt ihailu herkästä ja oivaltavasta vanhempien kuvauksesta. Sen sijaan sisaren ja lasten kuvaukset ovat kovin ulkopuolisia ja satunnaisia. Jopa vaimo jää kovin arvoitukselliseksi, ehkä ihan tarkoituksella. Syvä kiintymys kuitenkin kuvastuu tekstistä. Sattumalta huomasin että, sekä Äiti marraskuun pohdinnoissa Täälä että samaan aikaan lukemassani nobelisti Ishiguron Surullisessa pianistissa päähenkilö yrittää turhaan saada aineistoa ja valmistautua tärkeään puheeseen kuulijakunnalle, jonka odotuksista hänellä ei ole käsitystä. Samanlaista turhautumista molemmissa. Molempien kirjailijoiden kieli on erittäin nautittavaa.”

Terttu: ”Sain eilen luettua kirjan loppuun haikein mielin. Lukukokemus parani vain loppua kohden. Kirjan teksti oli todella lumoavaa, täynnä haikeita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Sanojen ja ilmaisujen käyttö oli taiturimaista. Erityisen liikuttavina koin vanhemmista erityisesti äitiin ja vanhenemiseen liittyvät osiot ja pohdinnot, joihin mielestäni kirja nimensäkin mukaan keskittyy. Hienoa että olen lukupiirin kautta tutustunut tähän kirjailijaan, joka olisi varmaan muuten jäänyt minulta paitsioon. Aion tutustua jatkossa myös hänen muihin teoksiinsa, runotkin kiinnostavat.”

Hyviä runoja:

”Hyviä runoja, hän sanoi.” Kirjan kertojan isä oli lukenut sanomalehdestä 26-vuotiaan poikansa ensimmäiset kaksi runoa. Hän lisäsi: ”Mutta niissä olisi voinut olla riimejä.”

”Hän katsoi minua, ja erotin hänen katseessaan huolen häivähdyksen, aivan kuin hän olisi ymmärtänyt että olin valitsemassa elämälleni tien joka ei tulisi olemaan helppo. Ehkei hän ollut ihan vielä valmis siihen. Ehkä hän ei halunnut päästää minusta irti. Olisin voinut jäädä auttamaan häntä sammaleenpoistossa ja nurmikonhoidossa, pihakäytävien haravoinnissa, halkojenhakkuussa.

Oliko isä tappaja?

Oli lämmin kesäpäivä. Isä ja kertoja oleilivat pihanurmikolla. Isä ehdotti pojalleen, että tämä kaapisi selästään partaveitsellä muutaman syylän.

”Nääkkö, hän kysyi. Sielä ihan alahaalla.

Katselin tutkivasti isän selkää. Ja aivan oikein, alhaalla juuri housunkauluksen yläpuolella oli yhdeksän näppylää. Ne näyttivät syyliltä. Kysyin minkä takia ne piti ottaa pois. Isä sanoi niiden kutisevan öisin.

En pysty nukkumhan, hän sanoi.

Katsoin syyliä. Ne olivat melkein mustia. Yhdessä ne muodostivat kuvion joka muistutti hakaristiä. Ne olivat kuin salainen merkki, joka tarkoitti jotain mutta ei ollut kenen tahansa tulkittavissa. Ajattelin että nyt oli jo myöhäistä; ettei kukaan, joka olisi tiennyt kuvion merkityksen, ollut enää elävien kirjoissa. Lapsellinen ajatus, totta kai. En olisi halunnut koskea näppylöihin.”

Kirjan Peter Sandström -niminen kirjailija tietää että äiti pystyi tappamaan, esimerkiksi kanan, mutta isä? Tappoiko hän sodassa? Hän ei puhunut koskaan sanaakaan sotakokemuksistaan.

Sandström ja naiset

Kirjan kirjailijan naiset ovat äiti, sisar, vaimo ja tytär. Äiti marraskuussa ovet ovat selkosen selällään äidin ja sisaren taloihin. Myös äidin myynnissä olevan kotitalon ovi on apposen auki. Vuosia aikaisemmin vaimo oli myös kerran jättänyt kesämökin oven auki. Myöhemmästä pariskunnan kotiovesta ei mainita.

Seppo nosti esille Õnnepalun. Emil Toden Enkelten siemenessä harmaa sävy on vallitseva, johon silloin tällöin kilahtaa silkkihuivin tai solmion aistikas värisävy. Sandströmin silloin tällöin lehahtavat värit ovat hulvattomia perusvärejä estottomina yhdistelminä. Erityisesti äiti ilmaisee itseään värein ja erityisesti miehensä kuoleman jälkeen: punaista, sinistä, keltaista. Kertoja pukeutuu itse aina mustaan. Samoin vaimo. Kertoja muistaa puolison vihreät sukat, ja kengistä vain sen että ne olivat aina matalakorkoiset.

Isä vietti paljon aikaa omissa oloissaan liiterissä. Sen ovi oli aina kiinni. Se oli kiinni vielä hänen kuolemansa jälkeen. Sen pystyi avaamaan vain sisäpuolelta. Viisikymppinen kirjailija kirjan lopussa seisoo liiterin oven ulkopuolella, selvittää kurkkunsa ja sanoo kirkkaalla äänellä: ”Isä, moon ny täälä.”

*

MAALISKUU 2020

MÄRTA TIKKANEN: Pakko yrittää kir..., S & S 2019

Suositun kirjan kirjastojen pitkä varausjono mahdollisti vain muutamalle lukupiiriläiselle tutustumisen valittuun kirjaan. Mutta ei hätää! Päätimme hyvissä ajoin tutustua myös kirjailijapariskunnan aikaisempaan tuotantoon. Ja erityisesti kruununhakalaisina Henrik Tikkasen kirjoittama Mariankatu 26 puhututti. Samoin kirjalle vuotta myöhemmin ilmestynyt Märta Tikkasen versio Vuosisadan rakkaustarina. Kumpikin kirjoista olivat edelläkävijöitä aikanaan 70-luvulla.

*

RAKKAUDEN MONET KASVOT

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2020

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26, WSOY 1977

Parisuhdehelvetti

Henrik: ”Jossain näkymättömissä seisoi vaimoni ja tarkkaili minua kun lähdin.”

Kun Henrik Tikkanen jätti Kulosaaren perheen, pikkupoika jäi seisomaan saniaispensaikkoon.

Henrik: ”Hän ei katsellut minun jälkeeni. Hän katseli päivänkorentoa tai perhosta tai muuta siivekästä, joka kierteli hänen lähellään kukasta kukkaan. Poikani ei tiennyt, että minä lähdin enkä aikonut koskaan palata.

Miten minä koskaan voisin saavuttaa mielenrauhan, minä joka viisivuotiaana oli temmattu vanhempieni ja veljieni luota. Vain rakastettuni saattoi antaa minulle rauhan, niin uskoin.

Vai uskoinko? Enhän minä rauhaa halunnut, hänet minä halusin, maksoi mitä maksoi.”

Vuotta vanhempi sisar keittiön ikkunassa ymmärsi isän lähtevän pois.

Tien mutkassa Henrik vielä katsoi taakseen ja muisti ainoastaan vuosisadan ukonilman. Perhe oli maalla, kun Henrik ja Märta makasivat ullakolla. Ja koska Henrik pelkäsi ukkosta, pari päätti paeta autoon istumaan, mutta sekin ison kuusen alla tuntui pelottavalta.

Henrik käynnisti moottorin ja ajoi Kulosaaren Kasinolle. Rantahotellin rannassa umpirakastunut pari seurasi ilkialasti upeaa näytelmää salamoiden halkoessa taivasta.

Henrik: ”Kaupunki poukkoili pimeydestä valoon kuin riehaantunut kulissi. Se näytti liikkuvan ylös alas, ees taas, ikään kuin riuhtoen itseään irti kiinnittimistään ja väistellen rajuilman ruoskaa. Meri säesti jylinällään ja aallot roihusivat vaahtona ja tulena.

Sellainen oli meidän rakkautemme.”

Muutto yhteiseen kotiin

Henrik: ”Minun onnistui vuokrata valtavan iso vanha huoneisto Mariankadun varrelta. Siinä oli parkettilattia ja kaakeliuuni.”

Tikkaset olivat päättäneet sinne muutettuaan elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Henrik: ”Minä katselin rakastettuani, joka nyt oli minun vaimoni, ja kun kaakeliuunin luukut olivat auki, kuulimme tästä eriskummallisesta kovaäänisestä aarioita. Allamme asui vuokraisäntämme, jonka rakkainta puuhaa oli oopperoiden kuunteleminen levysoittimelta, mutta jonka mielestä keskuslämmön asentaminen oli liian kallista. Kun tuli rätisi kaakeliuunissa, oli merkillistä kuulla Jussi Björlingin laulavan liekeistä. Meidän rakkautemme oli yhtä kuumaa, mikään ei ollut nävertänyt sen voimaa. Kuin hukkuva minä takerruin vaimooni enkä hetkeäkään uskonut että hän olisi huonompi hengenpelastaja kuin äidinäiti.”

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina, Tammi 1978

Märta: ”Alkuun tuntuu hyvältä / ihan käsittämättömän, huimaavan / hyvältä / kun kaikesta huolimatta on niitäkin / jotka näkevät / julkisivun taakse / jotka tietävät / ja ymmärtävät

Mutta sitten on kaikki / vain entistä vaikeampaa

Sitten tulee kysymymys: / Miksi et lähde?

Lukemattomia kertoja olen ollut / lähdössä

Jos tämä juomakausi ei ole / viimeinen / minä lähden

Jos ilkeydet kohdistuvat / lapsiin / minä lähden

Jos hän vielä alkaa / valehdella / minä lähden

Ja jos hän ikinä käy käsiksi / minuun / minä lähden

Kun lapset eivät enää / jaksa / silloin minun on kerta kaikkiaan pakko

Ja kaikki tämä tapahtui / enkä minä kuitenkaan lähtenyt

Miksi?”

Henrik Tikkasen Mariankatu 26, trilogian kolmas osa, on säälimätön kuvaus kirjoittajan alkoholismista. Se on niin rankka, ettei tämän osan osoitteesta irtoa lukijalle paljon muuta kuin huoneiston koko parkettilattioineen neljännessä kerroksessa. Tunnelmaa tilaan luo asunnon erikoisuus soiva kaakeliuuni. Kirjoittaja ei pyydä lukijalta sääliä eikä toisaalta tee itsestään uhria. Kirjoitustyyli on älykästä, sujuvaa ja kielikuvat osuvia.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on riipaiseva kertomus myrskyisästä avioliitosta. Se on myös vastareaktio aviopuoliso Henrik Tikkasen omaelämäkerralliseen romaaniin Mariankatu 26. Märta Tikkasen kirjasta tuli ajaton ja uraa uurtava klassikko. Se kertoo siitä mistä Henrik Tikkasen kirja ei kerro, koska hänen tekstissään viinapullon takaa näkyy lähinnä vain pullo.

*

HELMIKUU 2020

LARS SUND: Kolme sisarta ja yksi kertoja, S & S 2014

TAMMIKUU 2020

CLAES ANDERSSON: Salto mortale, WSOY 2006

Claes Andersson (1937-2019), kirjailija ja runoilija, lääkäri, poliitikko ja jazzpianisti, kirjoitti yli kaksikymmentä ruotsinkielistä runokokoelmaa ja puolisen tusinaa proosateosta. Andersson kirjallaan Salto mortale aloitti lukupiirin kevätkauden, jonka teemaksi lukupiiriläiset valitsivat suomenruotsalaisen kirjallisuuden.

Salto mortale tarkoittaa kuolemanhyppyä, vaarallista sirkushyppyä. Se tarkoittaa tanssia kuoleman kanssa. Salto mortale kuvaa ihmisiä keskellä uhkapeliä nimeltä elämä. Kirjan henkilöt ovat näennäisesti kuin kotonaan Helsingissä, Pietarissa ja Brysselissä. Kirjassa onni on harvinaista, muttei mahdotonta. Kirjan suomensi kääntäjänä ansioitunut Liisa Ryömä (1947-2017)

”Ambulanssimiehet saavat vaivoin miehen hinatuksi kuiville ja peittävät hänet sitten pressulla. Silmänräpäyksen ajan näkyy jotakin mikä ennen olivat kasvot, nyt ne ovat poissa, huuhtoutuneet, räjähtäneet tai kenties kalutut pois. Kasvojen paikalla on nyt nyrkin kokoinen haava tai kraateri.”

*

TAMMIKUU 2020

BRUNO SCHULZ: Kanelipuodit ja muita ketomuksia, Basam Books 2013

”Heinien, rikkaruohojen, yrttien ja karhiaisten takkuinen tiheikkö humisee iltapäivän tulessa. Puutarhan iltapäivänokoset täyttää kärpäsparvien surina. Kultainen sänkipelto kirkuu auringossa kuin ruosteenpunainen heinäsirkka; sirkat rääkyvät hereän kultasateen keskellä; siemenpalot rävähtelevät auki kuin hepokatit.”

Kiinnostavaa! Sanasta sanaan juuri noin: istun lapsuuden maisemassa omalla mökkipihalla elokuun helteisessä surinassa. Se oli silloin kun kuulin sirkkojen sahaavan sirinän. Ympärillä siemenkodat poksahtelivat.

Olen ihastunut puolalaisen kirjailija Bruno Schulzin tekstiin.

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa alkusanoissa: ”Ehkä lähin sukulainen löytyy maalaustaiteesta. Marc Chagallin kuvissa on samantapainen orgaaninen, värikylläinen, fantastinen ja arvaamaton tunnelma kuin Schulzin kertomuksissa, ja hän palasi aiheissaan myös lapsuutensa maisemaan, sen ihmisiin ja elämään.”

”... niin maailmasta tulee täydellisempi, huusi isäni samalla kun hänen sormensa vapauttivat Paulinan valkoista säärtä sukan vankeudesta. Mutta juuri silloin ilmestyi Adela ruokasalin avoimeen oviaukkoon illallistarjotin käsissään. Se oli näiden kahden vihamielisen mahdin ensimmäinen kohtaaminen sitten suuren välienselvittelyn. Me kaikki, jotka tuossa kohtaamisessa olimme läsnä, jouduimme suuren ahdistuksen valtaan. Meistä oli sanomattoman ikävää joutua todistamaan, miten jo entuudestaan niin ankarasti koeteltu mies joutui uuden nöyryytyksen kohteeksi. Isäni nousi polviltaan läpeensä hämmentyneenä, aalto aallolta hänen kasvonsa värittyivät yhä tummemmilla häpeän tulvahduksilla. Mutta yllättäen Adela olikin tilanteen tasalla. Hän asteli hymyhuulin isän luo ja antoi hänelle luunapin nenään. Silloin Polda ja Paulina löivät iloisesti kätensä yhteen, tömisyttivät jalkojaan, tarttuivat isää kahden puolen käsikynkästä ja tanssivat hänen kanssaan pöydän ympäri. Tällä tavoin, tyttöjen hyvän sydämen ansiosta, tulevan rettelön aihio hautautui yleisen iloisuuden alle.”

Modernisti Schulzia verrataan usein Kafkaan. Molempien teksteissä isällä on tärkeä rooli. Ahdistuneesta Kafkasta poiketen Schulz on kuitenkin ihmettelevä ja haltioitunut. Umpikujan sijasta hänen henkilönsä voivat Chagallin maalaamien figuurien tavoin vaikka lentää. Schulzia verrataan myös Proustiin.

*

JOULUKUU 2019

ANTTI NYLÉN: Kolme pyhää, Kirjapaja 2019 ja Jacques Prévert, Sanoja, Sputnik 2016

VIRONKADUN SANATAITURIT

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2020

Osoitteessa Vironkatu 9 työskentelee kymmenkunta mestarillista sanankäyttäjää. Heistä kaksi oli myös syyskaudella asukastila Mestan lukupiirin vieraana. Ensin Käännöspalvelu Sanaemoista Titia Schuurman. Hän suomentaa muun muassa hollannista. Joulukuun vieras, kirjailija/esseisti Antti Nylén, kääntää ranskasta. Hän on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen.

”Helsingissä näkee toisinaan miehen, jonka kasvoista puuttuu pala. Hän haisee viinalta, virtsalta ja mädältä lihalta. Hän kulkee pitkin P-junan keskikäytävää kuin haudasta noussut. Hänen vakaa katseensa on eteen naulittu. Työmatkalaiset pelkäävät, että mies istuu vastapäiseen penkkiin. Silloin näkökentän keskeltä olisi rajattava suuri alue pois tai hänet olisi kohdattava. Minä en kestä katsoa häntä. Olen varma, että tuolla miehellä on valta tehdä tyhjäksi kaikki, minkä varassa minun elämäni on.”

Näin pysähdyttävästi alkaa Antti Nylénin  kirja Kolme pyhää, Kirjapaja 2019.

Joulukuun lukupiirikirjan aiheena oli kolme entisaikojen pyhimystä: keskiajalla kirkkoa mullistanut Franciscus Assisilainen, 1400-luvulla miekkaan tarttunut maalaistyttö Jeanne d'Arc ja ensimmäinen marttyyri Stefanos.

Assisin alaston

”Saksalainen filologi Erich Auerbach, yksi 1900-luvun tunnetuimmista kirjallisuudentutkijoista, on maininnut, että koko 1200-luku oli ’täynnä’ Franciscus Assisilaista (1182-1226). ’Kenenkään toisen ihmisen käytös, ääni tai eleet eivät ole tuolta ajalta säilyneet niin selvästi kuin hänen’, toteaa Auerbach.”

Koska Franciscus ei juurikaan syö, hän on laiha. Keskiajalla tehdyissä kuvissa suorastaan tikku-ukkomainen. Harva parrantapainen, mustat kulmat. Silmät suuret ja pyöreät. Ääni on kaunissointinen. Vaikka ääntä on väitetty karheaksi, Nylén ei usko siihen: ”Hän laulaa mielellään ranskan kielellä. Silloin hän kuulostaa pikemminkin Yves Montandilta kuin Sacha Disteliltä.”

Domremyn kuuntelija

”Etsiessäni reittejä Jeanne d’Arcin (1412-1431) luokse tartuin François Villonin runoihin. Toimin vaiston eli epätoivon ohjauksessa. En tunne Villonia, hänen säkeitään. Mutta kirjallisuushistoriallisissa mielikuvissani (samoissa, joiden varassa kykenisin milloin vain osallistumaan Villonin runoutta käsittelevään kirjamessukeskusteluun) hän värjöttelee luihuna jossakin Jeannen jälkeisissä hämärissä. Villon syntyi Pariisissa silloin, kun Jeannen rovio syttyi Rouenissa. Vuosi oli 1431, sanotaan pokkarini esipuheessa...”

Vuonna 1425, kun Jeanne oli noin 13-vuotias, taivas alkoi puhua hänelle. Arkkienkeli Mikael, Pyhä Katariina ja Pyhä Margareeta ilmestyivät Jeannelle. Joskus hänelle ilmestyi myös viestintuoja arkkienkeli Gabriel. Pyhät ilmoittivat Jeannelle, että hänen piti lähteä kruunaamattoman kuninkaan avuksi sotaan, jotta Ranska vapautuisi lähes sata vuotta kestäneestä englantilaismiehityksestä.

”Koska ilmastokriisi ja muut ympäristökatastrofit ovat 2000-luvun nuorille sitä, mitä sota, loputtomalta tuntuva miehitys ja kruunaamaton kuningas olivat Jeannille 15. vuosisadalla, on päivänselvää, että Greta Thunberg on 21. vuosisadan Jeanne d’Arc.”

Jerusalemin koevedos

”Ensimmäisellä vuosisadalla Jerusalemin alkuseurakunnassa palveli nuori diakoni, jonka nimi oli Stefanos. Hän oli vilpitön sielu, joka puhkui hyvää tahtoa. Myöhemmin kirjoitettiin, että hän oli ’täynnä armoa ja voimaa’. Mutta itsesuojeluvaistoa häneltä puuttui. Se oli toki tavallinen piirre pyhissä.”

”Stefanos (5 jKr-34jKr) raahattiin ulos ja vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle. Kulttuurin ja uskonnon keskeltä siirryttiin villiin luontoon.

Kun Stafanos kivitettiin, oltiin jo kristillisen kosmologian, etiikan ja kokemuksen piirissä. Risti - väkivalta - pyhittyi.

Suurelle neuvostolle oli puhunut juutalainen dissidentti. Teloituskomppanian edessä seisoi kristitty marttyyri.”

*

”Jacques Prévertin vasemmistolaisuus, asettuminen köyhien ja sorrettujen, ’pienten ihmisten’ puolelle, yksipuolista vallankäyttöä vastaan, ei koskaan ollut ideologisesti perusteellista, pikemminkin vaistomainen asenne. Nimilaput eivät oikein pysy. ’Onko hän vuoden 1936 runoilija? Ranskan vapautumisen? Toukokuun 1968? Nykypäivän?’ pohdiskeli Prévertin koottujen teosten toimittaja Danièle Casiglia-Laster johdannossaan vuonna 1992: ’Prévert on kaikkien noiden aikakausien runoilija, mutta hän ei jää niistä minkään vangiksi, hän väistää nostalgian karkaamalla aina kauemmas, olemalla jo jossain muualla, henkipattona ajassa.’ Prévertissä on paljon anarkistia tai libertaaria, porvarillisen yhteiskunnan vihollista: hän huutelee vallankumos- ja kapinalauseita, jotka sopivat eri yhteyksiin yksinkertaisesti siksi, että ne ovat kaunokirjallisuutta.” (Nylén: Sanoja)

Sanoja-runokirjan alussa olevat proosarunot Hevosen tarina, Valasta kalastamassa ja pitempi proosateksti Sukukalleuksia eli vanginvartijaenkeli ovat kirjan vanhimpia tekstejä. Kiehtovia, surrelistisia tarinoita. Lukijan on helppo visualisoida lukemansa. Se varmasti johtuu siitäkin, kun runoilija on tunnettu myös elokuvakäsikirjoittajana. Prévertin Sanoja-runot täydensivät saumattomasti Nylénin esseekokoelmaa Kolme pyhää.

*

MARRASKUU 2019

AKI OLLIKAINEN: Pastoraali, Siltala 2018

”Mies huomasi eläimen ja lähti hitaasti kävelemään sitä kohti, pysähtyi, kun kohtasi suden katseen, näki talviaamun taivaan keltaiset silmät. Katse tuli yhä lähemmäksi miestä, vaikka kumpikaan heistä ei ottanut enää askeltakaan.”

- Täydellinen! Ihanaa tekstiä. Kuin runoa.

Näin Ritva kuvaili lukemaansa tekstiä. Hän kertoi myös jo hankkineensa useita Aki Ollikaisen Pastoraali-kirjoja ystävilleen joululahjaksi. Me lukupiiriläiset olimme Ritvan avauspuheenvuoron kanssa samaa mieltä.

Susi, yksinäinen susi, ihminen on ihmiselle susi, susi lammasten vaatteissa, tästä tuli ihan susi, Sepe-susi, sudenmarja, sudenmaito, ihmissusi... Susi ei ole mikä tahansa susi. Ei myöskään lammas, karitsa. Lammaspaimen. Kirjan Aatu on lammaspaimen. Odinin korpit!

Myyttinen kirja sai lukijansa liekkeihin. Pastoraali kuuluu niihin, joita tekee mieli lukea monta kertaa.

*

LUKUPIIRI ONNITTELEE RIITTA TOIVONOJAA ILMESTYNEEN RUNOKIRJAN JOHDOSTA!

Kuva ja teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2019

Viileiden vesien kirkkaat linnut on jo aika mones lukupiiriläiseltämme ilmestynyt kirja. Riitta Toivonojan toisen runoteoksen julkistamistilaisuus oli Kampissa 19.9.2019. Sen järjesti Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry. Psykologi Pirkko Lahti haastatteli runoilijaa.

Riitan runojen muusana on vanhuus. Kielikuvat kumpuavat luonnosta. Taustalla helisee lapsuuden Heinävesi.

Riitan ja Pirkon dialogi muistutti helminauhaa, johon he vuorotellen pujottivat yhden helmen. Helmiä olivat muun muassa vanheneminen, omaishoito, mummous, elämän rajallisuus ja sen hyväksyminen. Lahti nosti esille myös kaikesta valittavat, marmattavat mummot. Tämän Riitta kuitenkin torjui. Hän on tavannut vain mukavia mummoja. Pirkko innostui: hän kertoi tositarinan kreivistä, joka käyskenteli päivittäin tiluksillaan. Ulos lähtiessä hän oli laittanut toiseen taskuun herneitä. Vähän väliä hän pysähtyi kohdattuaan jonkun viehättävän asian, ihmisen tai luonnonihmeen. Kreivi kiinnitti tietoisesti huomionsa myönteisiin asioihin. Kierroksensa tehtyään hän päivän päätteeksi laski herneet, joita hän oli siirtänyt tyhjään taskuun yksi kerrallaan kunkin ilahduttaneen asian jälkeen. Pirkko Lahti suositteli kreivin kikkaa myös Kampin palvelukeskuksen ison juhlasalin yleisölle.

Tilaisuudessa Kirsti Aaltonen lausui Riitan runoja nimiltään Antini on kovin vähäinen, Kiikuri kaakuri kirjava lintu, Kesä kukkii rakkautta, Sydämeni puu kukkii ihmisistä, Vanha nainen säteilee...

*

Nina Kokkinen: Totuuden etsijät

”... Eletään kesäkuuta 1893. Kallen vanhempi veli, taiteilija Pekka Halonen, istuu Kuopion Kanttilassa aavistamatta lainkaan, millainen kohtaaminen häntä odottaa. Seuranaan nuorella taiteilijalla on joukko hengenheimolaisia. Illan emäntänä toimii kirjailija Minna Canth. Paikalla ovat myös Arvid ja Kasper Järnefelt vaimoineen sekä Halosen hyvä ystävä, taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Hän vaikuttaa erityisen innostuneelta.

Pöydälle asetellaan lasi ja kirjaimin koristeltu alusta. Spiritualistinen istunto voi alkaa. Läsnäolijat kutsuvat henkimaailmaa paikalle. Lasi alkaa liikkua voimasta, joka tunnistetaan edesmenneen Kalle Halosen hengeksi. Se ennustaa pari vuotta sitten onnistuneesti debytoineelle Pekka Haloselle, että tämän teokset tulevat jatkossakin saamaan ihailijoita. Henki kertoo myös, että Gallen-Kallelan tulevaisuus näyttää valoisalta. Spiritualistisen istunnon päättyessä taiteilijat voivat hyvästellä seurueen toiveikkaana.

Syksyllä Pekka Halonen matkustaa Pariisiin. Spiritualismin kaltaiset esoteerisen henkisyyden ilmiöt elävät siellä kukoistuskauttaan. Ajan hengen mukaisesti Halonen innostuu teosofiasta ja lukee kertomuksia jälleensyntymisestä tähtien takaisiin maailmoihin...”

Lainaus Prologista.

Joe Speedboat

on hollantilaiskirjailija Tommy Wieringan kansainvälinen läpimurtoromaani - kehitysromaani, jonka pääroolissa on yhden pojan mielikuvituksen rajaton voima.

Joe Speedboat kertoo poikajoukon kasvusta nuoriksi miehiksi pyörätuoliin sidotun kertojaminän silmin. Joe Speedboat on ajaton ja viisas odysseia ystävyydestä, rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja viattomuuden menettämisestä.

Näin kustantaja kirjan takakannessa.

*

Fransjen uni kesti 220 päivää, kuntoutuksen kanssa kymmenisen kuukautta. Kotiutettu 14-vuotias poika asettaa suuria paineita perhe-elämälle. ”Kiitos vaan kovasti joka iikalle, mutta edes sitä en saa sanotuksi.”

”Eräänä päivänä veljet vievät minut tivoliin, koska äiti käskee. Sam työntää tuolia, ulkoilma syleilee minua kuin vanha ystävä. Maailma näyttää muuttuneen poissa ollessani. Se näyttää pessyltä, ikään kuin paavi tai joku olisi tulossa käymään. Sam työntää minua kiireesti pitkin katuja, hän ei halua että ihmiset pysäyttävät meidät ja kyselevät minusta. Kuulen kesätivolin äänet. Kiljunnan, tivoliväen puheenpapatuksen, ampumakojun kellojen kilinän täysosuman merkiksi - äänet kertovat kaiken. Ne sanovat: hurraa, tivoli.

Dirk kävelee vähän kauempana edellämme. Hänen selkänsä on häpeissään. Hän kääntyy Zonstraatille, ohittaa Aurinko-baarin, Sam ja minä perässä. Tivoli vaimenee, erotan enää äänten huiput ja laaksot. Ei siis tivoliin. Sam puskee minua kilpa-ajovauhtia pitkin katuja. Tulemme kylän laidalle, Hovingin vanhalle maatilalle. Siellä pysähdymme, Dirk on jo piha-aidan toisella puolen. En ole ollut täällä aikoihin.

- Auta vähän! Sam huutaa.

Tuolin pyörät eivät kulje korkeassa heinikossa hierakoiden ja unikkojen seassa. Dirk tulee apuun, ja yhdessä he keinottelevat tuolin Rinus Hoving -vainaan pihan poikki. Maatila on tyhjillään, ja niin kauan kuin perilliset riitelevät sen kohtalosta, sille ei tapahdu mitään. Minut nostetaan apukeittiön ovesta taloon. Pöly peittää punaisia lattialaattoja mattona. Näen siinä jalanjälkiä. Minut kärrätään keittiön poikki käytävään ja isoon olohuoneeseen, ja yläkerran huoneessa minut pysäköidään lasisten liukuovien kohdalle.

- Laita se ikkunan luo, Dirk sanoo. Onpahan jotain katseltavaa.

- Laita se itse ikkunan luo.

Samia alkaa epäilyttää. Dirkiä ei. Hän ei epäile, siihen hän on liian tyhmä.

- Ei me kyllä saataisi tehdä näin, Sam sanoo.

- Syyttäisi vaan itseään. Minä en tasan mene tuon kanssa Hully Gullyyn, vaikka ämmä ehkä niin luuleekin.

Ämmä on meidän äitimme. Ei niin että Dirk äitiä kunnioittaisi, mutta äidillä on käytössään mahtava väline: isän käsi. Samin pää ilmestyy näkyviin.

- Me tullaan heti takaisin, Fransje, ehkä tunnin kuluttua.

Sitten he ovat poissa.

Mahtavaa, tässä sitä ollaan pysäköitynä purkutaloon niin kuin jokin risukasa. Senhän nyt tietää mitä heiltä voi odottaa. Arvasin jo miten kävisi, odotin vain varmistusta asialle. Varmuus ei ole yhtä kamalaa kuin aavistelut. Varmaa on se, että olen paikoillani pimeässä talossa, joka hengittää niskaani. Ja että näkökentässäni on ikkunalauta, jolla on kuolleita raatokärpäsiä, hämähäkinseittejä ja pölyhahtuvia. Minun pelkoni nukkuvat aina koiranunta, niitä ei voi huijata, ne ovat tikkana hereillä. Ja nyt ne sitten rupeavat kirkumaan kaikki yhtä aikaa, eikä se ole enää kivaa. Elukoita! Namusetiä! Olioita! Sanalla sanoen paniikki. Mutta kuinka kauan voi pelätä yhteen menoon, jos ei mitään tapahdu? Vähitellen pelko muuttuu epämukavaksi oloksi, ja jos ei sittenkään vielä tapahdu mitään, alkaa nauraa itselleen. Mutta nyt kyllä kuului jotain! Ihan varmasti, ovi paukahti kiinni, jotain putosi... Käännän päätäni ja joudun ponnistelemaan sitä varten niin kovasti, että ulisen kuin vähämielinen. Sama kuin jos pitäisi kaataa puu pelkällä otsalla. Tuolla, oviaukossa...

- Terve, sanoo siellä seisova hahmo.”

ss. 12-13

Tästä on hyvä jatkaa...

*

SYYSKUU 2019

TOMMY WIERINGA: Joe Speedboat, Avain 2008

Suomentaja Titia Schuurman lukupiirin vieraana.

VIRONKADUN SANATAITURIT

Kuvat ja teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2020

Osoitteessa Vironkatu 9 työskentelee samassa työtilassa kymmenkunta mestarillista sanankäyttäjää. Heistä kaksi oli myös syyskaudella asukastila Mestan lukupiirin vieraana. Ensin Käännöspalvelu Sanaemoista Titia Schuurman. Hän suomentaa muun muassa hollannista. Joulukuun vieras, kirjailija / esseisti Antti Nylén, kääntää ranskasta. Hän on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Titia Schuurman ehdotti luettavaksi kirjaksi suomentamaansa Tommy Wieringan läpimurtoromaania Joe Speedboat, Avain 2008. Tartuimme ehdotukseen uteliaisuudella. Mitä me tiesimme hollantilaisesta nykykirjallisuudesta? Emme mitään! Emme kerta kaikkiaan yhtikäs mitään! Juuri näitä tietämyksen aukkoja paikkaamaan tarvitaan kaunokirjallisuuden suomentajia.

Uninen Lomarkin kylä muistuttaa mitä tahansa kehityksen puristuksessa olevaa pikkukylää. Samoihin aikoihin kun Fransje herää sairaalassa koomasta, kylään muuttanut Joe Speedboat selviää ehjin nahoin omasta onnettomuudestaan. Hän menetti kuitenkin autokolarissa isänsä. Tästä alkaa neljän koulupojan kasvutarina.

Poikaporukasta vain Fransje ja Joe hakevat äärimmäisiä kokemuksia. Fransjen esikuvana on miekkamies Musashi ja hänen oppinsa. Fransjen onnettomuus johtui siitä ettei hän ollut vielä tarunhohtoisen mestarinsa veroinen. Joe sitä vastoin muiden poikien avustuksella rakentaa murrosikäisen vimmalla lentokoneen. Kertojaminä kuvailee hänet poikaporukan ehdottomaksi sankariksi, joka muistuttaa leonardomaista yleisneroa. Joen salainen tavoite on ilmasta käsin nähdä korkean aidan pihapiirissä huhujen mukaan alastomana viihtyvä nainen. Äiti puolestaan menetettyään puolisonsa alkaa menetyksestä toivuttuaan matkustella etelän lomakohteisiin. Ja lopulta Joe saa isäpuolen, antiikin jumalaa muistuttavan egyptiläisen miehen. Jotta mies ei karkaisi, Joen äiti takavarikoi miehen passin.

Joe Speedboat on mielikuvitusrikkaasti kerrottu tarina siitä miten ihminen pystyy uskomattomiin urotekoihin, jos on selkeän tavoitteellinen. Egyptiläinen passiton jumalolento laskee rakentamansa purren vesille. Mies ei palaa näytösluonteiselta neitsytmatkalta. Joe päättää selvittää hävinneen odysseijan. Selviytyikö isäpuoli merimatkasta elävänä kotiin?

Titia Schuurman kertoi erityisen kiinnostaviksi tapaamiset, joissa miehet ovat kertoneet löytäneensä vastaavuuksia omille nuoruusvuosiensa tunnoilleen seksuaalisessa heräämisessä. Myrskyisä kehitysvaihe kaiken kaikkiaan myös Fransjelle, kirjan kertojalle. Vain hänen toinen kätensä onnistuttiin saamaan onnettomuuden jälkeen toimintakykyiseksi.

Kirjassa nainen jää Joelle arvoitukseksi. Morsiuspukuinen äiti. Morsiuspukuun pukeutunut huora. Kaiken kaikkiaan luettavana olleen kirjan lukukokemus oli huikea. Kiitos siitä Titialle!

*

TOUKOKUU 2019

TARMO KUNNAS: Hyvää kotiseutua etsimässä. Eurooppalainen matkakirja, Nemo 2018

Kirjailija oli lukupiirivieraana.

Tarmo Kunnaksen, s.1942, erikoisaloja ovat ranskalainen ja saksalainen kirjallisuus ja filosofia. Hän pohtii kirjoissaan moraalin, politiikan, pahan ja rakkauden olemusta. Hän sanoi tulevaisuudessa palaavansa vielä erityisesti kristillisiin teemoihin.

Kunnaksen väitöskirja vuonna 1975 käsitteli fasismia. Esim. tutkija Kenzo De Felice piti väitöskirjaa parhaimpana fasismin ideologiaa analysoivista teoksista. Fasismia Kunnas on käsitellyt myös myöhemmin kirjassaan Fasismin lumous, 2013.

Kaiken kaikkiaan Tarmo Kunnaksen kirjallinen tuotanto on laaja käsittäen tutkielmia esimerkiksi  Nietzschen filosofiasta Knut Hamsuniin ja Heideggeriin.

Hän toimi Pariisissa Suomen Ranskan-instituutin ensimmäisenä johtajana 1989-1995. Lukupiirissä Kunnas muisteli instituuttivuosia erittäin hauskoiksi. Viiniäkin oli nautittu paljon, tynnyritolkulla kaiken kaikkiaan. Tarmo Kunnas on myös eri foorumeilla asioihin kantaa ottava yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Rakkaus-kirjan yhteydessä Kunnas viittasi Ranskaan: ”Ystäväni ranskalaiset eivät koskaan tee suuria julkisia tai yksityisiä tunnustuksia. Me suomalaiset olemme ehkä luonteeltamme tilittäytyjiä.” Näin minäkin muistelen. Ystävienkään kesken Pariisissa ei koskaan voinut tietää, kuka esimerkiksi kenenkin kanssa oli ollut.

Lukupiirin kevätkauden viimeisenä luettavana kirjana oli Tarmo Kunnaksen kirjoittama kirja Hyvää kotiseutua etsimässä, Nemo 2018.

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2020

”Mitä voisimme oppia italialaisten elämänilosta tai ranskalaisten tyylitajusta? Varhaisimmat muistonsa sota-ajan Ruotsista saanut professori Tarmo Kunnas on pohtinut koko elämänsä ajan juurettomuutta ja etsinyt henkistä kotiseutua niin Berliinistä, Bordeaux’sta kuin Pohjanmaalta. Kirjassa hän liikkuu Keski-Euroopassa polkupyöräilijän rauhalliseen tahtiin ja tekee havaintoja hyvän elämän aineksista, kuten taiteesta, huumorista, ystävyydestä ja rakkaudesta.”

Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti pitkistä pyöräretkistä eri seurueissa, joissa monia ammatteja edustavat henkilöt rikastuttavat matkakohteisiin tutustumista erikoisosaamisillaan. Kunnas määrittelee hyvän kotiseudun paikaksi, johon haluaa palata uudelleen. Tähän on helppo yhtyä. Siihen liittyvät myös ihmiset joita haluaa tavata jatkossakin.

Risto Keskinen kiteytti illan teeman: - Me kruununhakalaiset lukupiiriläiset olemme löytäneet hyvän kotiseudun lukupiiristä!

Hurraa, hurrasivat mukana olleet.

HUHTIKUU 2019

OLGA TOKARCZUK: Vaeltajat, Otava 2012

Illan vieraana kirjan suomentaja Tapani Kärkkäinen

EUROOPPA-TURNEE JATKUU

Kuva ja teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2019

Olga Tokarczuk, s. 1962, on puolalainen kirjailija. Hänen Vaeltajat -teoksensa, Otava 2012, oli huhtikuun lukupiirikirja. Tokarczuk sai 2018 maailman merkittävimpiin kirjallisuuspalkintoihin lukeutuvan Man Booker International -palkinnon teoksesta Vaeltajat, engl. Flights. Tokarczuk valittiin uudestaan myös 2019 Booker -ehdokkaaksi. Ehdokkuus varmentui juuri samaan aikaan, jolloin lukupiiri kokoontui.

Tokarczuk on kansainvälisesti tunnetuin puolainen nykykirjailija. Hän on myös Puolassa erittäin suosittu. Hän on sekä lukijoiden että kriitikoiden rakastama kirjailija. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hänen filosofinen ja metafyysinen tekstinsä ei päästä lukijaa helpolla. Kirjailija vieroksuu perinteistä romaanimuotoa.

Tapani Kärkkäinen on kääntäjä, toimittaja ja tietokirjailija. Hän on erikoistunut Puolaan ja erityisesti sen kulttuuriin, kirjallisuuteen ja historiaan. Hän sai Vaeltajien suomennoksesta vuonna 2013 Mikael Agricola-palkinnon.

Vuonna 2014 Tokarczukin juutalaisten historiasta kirjoittama teos Ksiegi jakubowe suututti Nowa Rudan kaupungin patrioottien yhdistyksen. He vaativat Nowa Rudan kaupunginvaltuustoa perumaan Tokarczukin kunniakansalaisuuden. Heidän mukaansa Tokarczuk on vahingoittanut puolalaisten mainetta eikä ole täten isänmaanystävä. Arvosteluun yhtyi Laki ja oikeus -puolueen kansanedustaja. Tokarczuk vastasi syytteeseen että on todellinen patriootti, toisin kuin häntä parjaavat ryhmät, joiden jäsenet ovat rasisteja ja muukalaisvihamielisiä.

Noin 1000-sivuinen Jacubin kirjat käännettiin viime vuonna ruotsiksi. Kirjan Jacob Frank on mehevä henkilö Puolan historiassa.

MAAILMA PÄÄSSÄ

”Kyseessä ei ollut mikään iso joki, pahainen Oder vain, mutta olin silloin itsekin pieni. Joella oli oma paikkansa jokien hierarkiassa - tarkistin asian sittemmin karttakirjoista. Tuo paikka tosin oli melko vähäpätöinen, vaikkakin havaittava: provinssista tullut varakreivitär kuningatar Amazonin hovissa. Minulle Oder riitti mainiosti, se näytti valtavalta. Se virtasi miten halusi, koska sitä ei enää aikoihin ollut säännelty.”

MATKALLA KAIKEN AIKAA

Fragmenteista ja tarinoista koostuvan kirjan ytimessä on 1700-luvulla syntynyt venäläinen vanhauskoinen lahko. Kirjassa nykypäivään sijoitettu moskovalainen perheenäiti jättää miehensä ja vammaisen lapsensa nähtyään metroasemalla oudon kerjäläiseukon.  Eukko kuuluu salaperäiseen lahkoon, joka uskoo maailman joutuneen saatanan valtaan. Keino pysyä puhtaana on olla jatkuvassa liikkeessä ja välttää yhteiskunnan järjestäytyneitä organisaatioita. Lahkon filosofia on koko kirjan kantavia ajatuksia. Punaisena lankana vaeltaminen, matkustaminen, muukalaisuus ja pakeneminen.

Kärkkäisen sanoin: ”Tokarczukia kiehtovat lentokenttien nomadit, jotka lakkaamatta siirtyvät paikasta toiseen jotain etsien tai jostakin paeten. Mitä he etsivät, mihin he pyrkivät, on Tokarczukille ihmetyksen aihe. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että uuden etsiminen ja vanhan jättäminen on ihmisen perusominaisuus ja koko evoluution ehto. Siksi hän ei halua demonisoida juurettomuutta - se on ihmisen perusominaisuus.”

Kärkkäinen suositteli lukupiiriläisille myös kääntämäänsä Hanna Krallia, esimerkiksi Aavesärkyjä ja muita tosia tarinoita, Like 2010.

Hän suositteli myös toista omaa käännöstään: Bruno Schulzin Kanelipuodit ja muita kertomuksia, Like 2013

Bruno Schulzin tekstiä Tapani Kärkkäinen kuvaili näin: ”Tiivistä, ihanaa, suloista, monimutkaista, täyttä ja tihkuvaa!”

Jos lukupiiriltä kysytään, se palkitsee Olga Tokarczukin Nobel-palkinnolla.

*

Olga Tokarczukille myönnettiin lokakuussa 2019 viime vuonna jakamatta jätetty Nobel 2018 -palkinto.

*

MAALISKUU 2019

JAROSLAV RUDIŠ: Punkin loppu Helsingissä, Basam Books 2012

Vieraana kirjan suomentanut Eero Balk.

HELSINKI-BAARI

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 3-2019

Suomentaja ja kirjailija Eero Balk avasi lukupiirin vieraana tšekkikirjailija Jaroslav Rudiš’ n, s. 1972, luettavana olleen romaanin taustoja, Punkin loppu Helsingissä, Basam Books 2012. Tällä kertaa koko vuoden kirjavalinnoilla me asukastilan lukupiiriläiset olemme kartoittaneet omaa eurooppalaisuuttamme.

Eero Balkin erikoisalaa ovat Itä-Euroopan slaavikielet, muun muassa venäjä, ukraina, tšekki, slovakia, ylä- ja alasorbi. Hän on kääntänyt yli 30 kirjaa. Ansioistaan kääntäjänä Balk on saanut lukuisia palkintoja.

Vuonna 2008 hänet valittiin kansainvälisen Jaroslav Hušak-seuran kunniajäseneksi.

Matkailijat tuntevat hyvin hänen kirjansa Sankarimatkailijan Praha, Like 1997.

Helsinki-baari

Vuonna 1987 itäsaksalainen punkkari Ole ja kaverinsa Frank tutustuivat länsisaksalaisen Die Toten Hosenin rauhankonsertissa tšekkiläiseen Nancyyn. Sieltä kolmikko yritti paeta länteen, mutta matka tyssäsi rajalle. Kolmikon tiet erosivat.

Ole, Frank ja Malcolm perustivat maanalaisen punkbändin. Berliinin muurin murruttua bändille tarjoutui tilaisuus myös laajalle kiertueelle. Sen oli määrä huipentua Helsinkiin. Pääsy kuitenkin torpattiin Turun satamassa. Skandinavian kiertue Kööpenhaminan, Oslon, Göteborgin ja Uppsalan jälkeen jumittui Malcolmiin. Rajaviranomaisille peitenimi Malcolm kuului itäsaksalaiselle vakoojalle.

Helsingistä, toteutumattomasta haaveesta, tuli kaverusten parikymmentä vuotta myöhemmin perustaman vaihtoehtobaarin nimi itäsaksalaiseen kaupunkiin. Maailma Helsinki-baarin ympärillä oli rajussa muutostilassa.

Jaroslav Rudiš

osallistui 2011 Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen.

Rudiš' n esikoisromaani Nebe pod Berlínem, Taivas Berliinin alla, ilmestyi 2002. Kirjan nimi viittaa Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaan.

Rudiš on tehnyt yhdessä piirtäjä Jaromir 99:n kanssa kolmiosaisen kulttimaineen saavuttaneen sarjakuvaromaanin Alois Nebel, josta on tehty myös animaatioelokuva.

- Hän on fiksu ja filmaattinen, viihtyy paljon Saksan puolella, Eero Balk kertoi.

- Heti kirjan alkulehdiltä mieleen tuli Aki Kaurismäki.

- Niinkö, kääntäjä sanoi.

- Tunne vahvistui Helsinki-baarissa. Sen niukka tarkoin valittu esineistö punaisine Italiattarineen myötäili Akin elokuvia.

- Mielenkiintoista, Balk huudahti.

”Ole avasi baarin ja nimitti sen Helsingiksi. Sen kaupungin mukaan, jonne Automatin kiertueen piti huipentua, mutta jonne he eivät koskaan päässeet. Niinpä Ole pääsi tänne ja tämä on hänen Helsinkinsä.

Suomesta hänellä oli vain hämärä käsitys parista erittäin hitaasta elokuvasta, joissa ei turhia puhuttu. Hän tunsi myös pari rockbändiä. Joku oli sanonut hänelle, että pohjoisessa pidetään minimalismista, ja sen hengessä hän järjesti baarinkin: kahvia, olutta, viiniä, kymmentä eri votkaa, vielä muutamaa muuta väkevää, jotain alkoholitonta. Votkasta tehdään myös paikan ainut cocktail, votka mineraalivedellä, joka on kuulemma vanha suomalainen resepti.”

Kaurismäki-veljesten ja kumppanien Corona baari & biljardi perustettiin Eerikinkadulle 1992. Olen baarissa pelataan jääkiekkopeliä. Corona baarin alakerrassa on elokuvateatteri. Ja kas! Olen baarissa seinästä maanalaisten porausten takia tipahtaa tiili. Tarkemmin tarkasteltuna seinästä paljastuu umpeen muurattu oviaukko ja oviaukon takaa filmihuone: projektori, kangas, filmilaatikoita, ja muun muassa seitsemänkymmenvuotiaita konjakkipulloja.

Ole kutsui silloin tällöin kavereita näyttääkseen heille filmejä. Elokuvailtana Helsinki-baari oli kiinni. Mykkäfilmejä nimiltään muun muassa Kolme neitsyttä, Ilta tyttöjen sisäoppilaitoksessa, Lemmenlaiva, Neiti Ruusunen ja Kaksi ystävätärtä.

Eero Balk kertoi kääntäneensä kirjan kolmessa kuukaudessa. Kirjan kieli on pitkälti puhekieltä, johon oman lisänsä toi esimerkiksi Nancyn tšekkislangiin sisältyneet monet saksankieliset sanat.

- Kääntäjäuran huippuja ovat esimerkiksi sanonnat, joista tietää, ettei niitä voi käyttää enää myöhemmin. Tästä esimerkkinä Balk mainitsi: - Kirjassa naapuri koputtaa seinään ja pyytää hiljaisuutta. Toisella puolella kitaraa täysillä rämpytellyt Ole vastaa takaisin: ”Kivat sulle!”

Punkin loppu Helsingissä avaa kiinnostavalla tavalla punk-kulttuuria itä-eurooppalaisessa viitekehyksessä noina historiallisina vuosina. Entä meillä? Pelle Miljoona! Hän tuli lukupiiriläisille ensimmäisenä mieleen. Keskusteltiin Esa Saarisen punkakatemiasta. Meidän punkimme oli selvästi kesytetympää itäiseen verrattuna. Idässä lopulta raivaustraktorit ajoivat anarkistisen liikkeen yli tai niin ainakin kävi Helsinki-baarille.

Kruununhakalaisten oma legendaarinen kulttipaikka Kirkkokati 1:ssa sulki ovensa kymmenkunta vuotta sitten. Lounastajat pysyivät vuosikymmenet uskollisina paikan pelkistetylle muuttumattomuudelle. Alku-baarin voi edelleen tunnistaa muun muassa joistakin Aki Kaurismäen elokuvista.

*

HELMIKUU 2019

HEIKKI AITTOKOSKI: KUOLEMANTANSSI - Askeleita nationalismin Euroopassa, HS- kirjat 2016

HEIKKI AITTOKOSKI: KUOLEMANTANSSI - ASKELEITA NATIONALISMIN EUROOPASSA

Kuvat ja teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2019

Helsingin Sanomien monin tavoin palkittu ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski, Helsingin yliopiston Vuoden Alumni 2019, sanoi: - Kyynisyyttä pidetään liian helposti älykkyyden merkkinä. Tulevaisuutta pitäisi tarkastella enemmän mahdollisuuksien kuin uhkien kautta.

Kolmiosaisen sarjan ensimmäisenä ilmestyi 2013 Narrien laiva - Matka pieleen menneessä maailmassa. Helmikuun asukastilan lukupiirissä luettu kirja Kuolemantanssi - Askeleita nationalismin Euroopassa, Hs-kirjat 2016, valittiin muun muassa Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Sarjan kolmas on työn alla. Lähestymistavan painopiste on mahdollisuuksissa. Aittokoski itsekin epäili, että tyylilaji on ehkä kaunokirjallisempi. Nyt luettavana ollut teos kiehtovine kehyskertomuksineen oli jo osoitus siitä.

Heti aluksi on todettava: me sanalla sanoen rakastuimme kirjaan ja kirjailijaan. Eikä kirjailija pahastunut. Päinvastoin hän myönsi sen olevan hyvän alun illan keskustelulle.

Danse macabre

Fontaine des Innocents, Viattomien suihkukaivo, on Pariisin vanhin suihkukaivo place Joachim-du-Bellay -aukiolla. Alkujaan lähde perustettiin ”viattomien lasten hautausmaalle” 1549-1550.

Heikki Aittokosken Kuolemantanssin alussa seurataan kaatopaikkaa muistuttavan suihkulähdeaukion siistiytymistä aamuvarhaisella uuteen päivään.

Hautausmaan etelämuurin maalaus Danse macabre, Kuolemantanssi, vuodelta 1424 oli monien myöhempien kaltaistensa esikuva viestiessään: muista kuolevaisuutesi! Kuolema noutaa kaikki, sukuun ja säätyyn katsomatta, eikä tanssiinkutsusta kieltäydytä. Ajankohdan valitsee Noutaja.

Vanha muuri purettiin 1669. Hautausmaan luille ratkaisuksi keksittiin katakombit, 800 metrin luukäytävä lähellä Denfert-Rochereaun metroasemaa.

Tallinnan vanhankaupungin Nigulisten kirkossa säilytettävä maalaus Kuolemantanssi on tunnetuin ja arvokkain keskiaikaikainen taideteos Virossa. Teoksen on maalannut 1400-luvun lopulla Bernt Notke.

Suomen ainoa säilynyt Kuolemantanssi-seinämaalaus Inkoon kirkossa on maalattu 1500-luvun alussa.

Luetun kirjan kehyskertomus rakentuu eurooppalaisista Kuolemantanssi-seinämaalauksista. Aittokoski tarjoilee hopeatarjottimella lukijaystävällisen kattauksen koko maanosamme kinkkisestä vuodesta 2015 taustoineen. Kirjassa siirrytään tanssiaskelin maasta toiseen. Vähän väliä koukataan myös kotomaamme vastaaviin tapahtumiin piruettien muodossa.

Askeleita kaakossa. Ateena: Perikleen (495-429) puhe.

- Perikleen puheessa oli kaikki ne elementit, jotka nationalismiin vetoava poliitikko tänäkin päivänä sisällyttäisi palopuheeseen. Kunnia esi-isille, me olemme olleet täällä aina, me vastaan muut.

Demokratia, kansanvalta, kehittyi Ateenassa 500-luvun lopulla eaa. Ateenan valtiosta tanssahdellaan Ateenan Oliivilehtoon vuonna 2015: Kultainen Aamunkoitto, äärinationalistinen puolue, sai pontta talouskurimuksesta.

Kaakosta, Titon jälkeisestä helvetistä, siirrytään suomalaiseen piruettiin: Tornio 2015.

Kuolemantanssi on jännittävä lukukokemus. Hengitystä pidätellen lukija esimerkiksi seuraa kirjan kirjoittajan bussimatkaa Tornion Rajat kiinni! -mielenosoitukseen. Kirjoittaja oli soluttautunut mukaan hommaforumilaisten kyytiin. Aittokoski myönsi välillä pelänneensä, heitetäänkö hänet ulos autosta jonnekin asumattomalle metsätielle.

- Joku nationalismin tutkija on sanonut, että nationalismia on mahdoton määritellä, mutta kohdatessa sen tunnistaa oitis. Se on totta. Mitä enemmän Eurooppaa ja sen historiaa koluaa, sitä monisyisemmäksi käsite muuttuu.

Vuoden aikana Aittokoski tapasi paljon ihmisiä, jotka kertoivat, miltä heistä vuosi 2015 tuntui.

- Jos populistien pääsyä hallitusvastuuseen pidettäisiin edelleen rangaistusperusteena, unioni joutuisi lopettamaan itsensä. Toiminta halvaantuisi. Sanktiolistalle päätyisivät noin alkajaisiksi Suomi, Unkari, Puola ja Kreikka.

Tanssahtelut päättyvät Inkooseen. Siellä Heikki Aitokosken valtasi epäilys, ettei Inkoon taiteilija ollut nähnyt muita Kuolemantansseja. Tai sitten taiteilija leikitteli. Muualla Kuolemantanssi-motiivin jäykkien periaatteiden mukaisesti Kuolema vie vastahakoisia tanssipartnereita maallisessa arvojärjestyksessä. Inkoossa järjestystä on rikottu. Lapsikin on väärässä paikassa! Kirjailijan mielestä nappisilmäinen pienokainen näytti Mikki Hiireltä. Sarjakuvamaiselta. Kuolema on leikittänyt lasta, kirkon kesäopas arveli, siksi niin veitikkamainen ilme.

- Inkoon Kuolemantanssissa jo sen olemassaolo kertoo tärkeän totuuden. Suomi ei ole saari. Kaikki, mitä on Euroopan taivaan alla, löytää tänne tiensä. Ehkä hitaasti, ehkä muuttuneena, ehkä suomalaistettuna, mutta löytää.

Ilta huipentui päätökselle lähteä retkelle Inkooseen. Ikkunat auki Eurooppaan! Seuraava lukupiiriläisten kohde voisi olla Tallinnan Nigulisten kirkon Danse macabre!

*

TAMMIKUU 2019

HANNA WESELIUS: Alma!, WSOY 2016

NELJÄN TAITEEN LESKI - ALMA!

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2019

”... ja melodia helisee hänen päässään. ’Aamun aurinko nousi, sumu hälveni, ja me olimme tulleet tiemme päähän, vaikka tuskin olimme ehtineet edes alkuun.’ Hah! Hintelät romantikot! Ne kirjoittavat rakkauden sumun hälvenemisestä, kun tosiasiassa kyse on kamppailusta veren maku suussa, vastapuolen ihoa kynsien alla.”

Runositaatti Heinrich Heinen runosta Hortense vuodelta 1844. Alma Mahler kirjoittaa päiväkirjassaan vuodelta 1899 säveltäneensä pienen laulun Heinen säkeisiin. Itse sävellys on kadonnut.

Hanna Weselius oli lukupiirin vieraana tammikuussa. Hänen romaaninsa Alma! voitti Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun. Romaanista on tekeillä myös nykyooppera, johon lukupiiriläiset suunnittelivat jo myös menevänsä. Ennen esikoisromaania Weselius on Gummeruksen ja Nuoren voiman liiton palkitsema runoilija. Hän on palkittu myös Martti Joenpolvi -novellikilpailussa. Luettavana olleen kirjan kieli on ilmavaa ja ilmaisuvoimaista, kielikuvat väkeviä.

”PALJASTUNKO MINÄ? OLENKO MINÄ NYT JOKU STALKKERI?”

Kyllä! Kirjan Aino ilmiselvästi stalkkaa tyttöä voidakseen piirtää tätä itseään myyvää nuorta naista. Romaanissa stalkataan myös Alma Mahleria. Jos Wilden Dorian Gray näki peilistä mätänevän omakuvansa, tässä romaanissa kuvajainen on Alma, strutsinsulkahattuinen ongelma. Eikä kirjan nykynainen tiennyt itkeäkö vai nauraa tälle uransa tuhlanneelle lahoavalle ilmestykselle.

Kirjan asetelma on kutkuttava: neljä naista irrallisine miessuhteineen. Ainoastaan Alman tukena ei ole sosialidemokraattista turvaa, sitä meillä Alman elinaikaan 100-vuotta sitten alkuunpantua. Kirjasta välittyvä mieskuva ei myöskään ole hääppöinen. Almakin aikanaan kirjoitti päiväkirjaansa rakastaneensa monista heistä vain yhtä. Kirjan nykynaisten sattumanvaraisista miehistä eräs nousee kuitenkin ylitse muiden: lakimiehen bongaama 16-vuotias värillinen poika, jolle hän alkaa toisen tietämättä odottaa lasta. Seksi oli ilmiselvästi sen väärti. Poikahan voidaan jonkun virheliikkeen seurauksena poistaa maasta, mutta hänen jälkikasvunsa jää.

- Olisi kiinnostava tietää, millainen somemyrsky tästä nousisi?

- He eivät onneksi lue kaunokirjallisuutta!

Kannattaisi lukea! Avautuisi uusia ovia todellisuuteen.

*

JOULUKUU 2018

LOUIS-FERDINAND CÉLINE: Linnasta linnaan, Siltala 2016

Ville Keynäs, romaanin suomentaja oli lukupiirivieraana.

HUUTOMERKKI PISTE PISTE PISTE

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2019

Näitä välimerkkejä kirjailija Louis-Ferdinand Céline, yksi merkittävimmistä 1900-luvun ranskalaisista kirjailijoista ja kirjallisen kielen uudistajista, viljelee painottaessaan Linnasta linnaan-romaanin puheenomaisuutta. Céline itse nimitti kirjoitustaan pieneksi musiikikseen.

VILLE KEYNÄS

Lukupiirin joulukuun vieraanamme oli ranskalaisen kirjallisuuden kääntäjä Ville Keynäs. Hänet tunnetaan loistavana mahdottomana pidetyn kirjallisuuden suomentajana. Luettavana kirjana oli Célinen Linnasta linnaan-romaani. Célinen lisäksi Keynäs on suomentanut muun muassa François Rabelaisin teoksen Pantagruelin kolmas kirja, jonka suomennoksesta hänelle myönnettiin 2010 Mikael Agricola-palkinto. Rabelais on vaikuttanut Célineen ja hän puolestaan muun muassa Henry Milleriin ja beat-kirjallisuuteen. Ranskalaisen kirjallisuuden suomentajana Keynäsille on myönnetty myös Arts et Lettres -ritarikunnan ritarimerkki. Yhdessä vaimonsa kääntäjä Anu Partasen kanssa he ovat suomentaneet esimerkiksi Jean-Dominique Baubyn Perhonen lasikuvussa. Kääntäjäpariskunnan yhteistyö kiinnosti lukupiiriläisiä.

Ville Keynäsin lapsuudenkoti oli Mariankadulla, ja edelleen hän asuu samassa talossa, jossa aikoinaan asui myös runoilija Aale Tynni, kääntäjä hänkin. Myös hän on suomentanut ranskalaista kirjallisuutta. Voisi kuvitella, että seinät suorastaan vaativat kääntämään lisää kirjallisuutta kielialueelta, joka on jäänyt katveeseen.

Keynäs avasi lukupiiriläisille käännöstyön kiemuroita ja Célinen tapauksessa erityisesti puhekielen. - Kääntäjä yrittää luoda puhekielen illuusion. Eniten viilausta tuotti pronominien määrittely.

1944

Kun liittoutuneiden voitto alkoi näyttää varmalta vuonna 1944, pakenivat Vichyn Ranskan johtohenkilöt eteläsaksalaisessa Sigmaringenin kylässä sijaitsevaan linnaan. Samana vuonna Louis-Ferdinand Céline, joka oli sodan aikana esitellyt antisemitismiään kirjoittamissaan pamfleteissa, alkoi pelätä henkensä puolesta ja päätti lähteä maanpakoon Tanskaan. Odottaessaan viisumia kirjailija vietti viisi kuukautta lääkärinä Sigmaringenin kylässä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Céline julkaisi näistä kokemuksistaan Linnasta linnaan-romaanin, jossa hänen sysimustan ja räävittömän huumorinsa kohteeksi joutuvat tällä kertaa todelliset historian henkilöt: marsalkka Pétain ministereineen.

Céline kuvaa rappiota, hulluutta ja luhistumista. Vaikka loppu häämöttää, eliittikansalaiset jatkavat viinanhuuruisia orgioitaan.

- Miksi hän on niin merkittävä kirjailija, Riitta kysyi. - Koska hän on niin ylivertaisen loistava, kääntäjävieras vastasi.

Kirjailija Robert Poulet, Célinen aikalainen, on todennut: ”Ei kukaan, edes Proust, ole vaikuttanut vuosisatamme kirjallisuuteen yhtä vahvasti kuin Céline.”

Lukupiirissä Céline aloitti koko kevätkaudeksi valitun Eurooppa-teeman. Aihe pohjustaa samalla tulevia EU-vaaleja. Eurooppa kiinnostaa yleisemminkin, koska ajassamme on samankaltaisuutta 30-lukuun. Oikeistopopulismin nousu meillä ja muualla. Oikeistopopulismi on kuin syöpä. Sitä ei voi syleillä kuoliaaksi.

*

MARRASKUU 2018

NADINE GORDIMER: Palvelija ja herra, WSOY 1983

Nobel 1991

*

LOKAKUU 2018

Aikaistettu syyskuun lopulle Krunikan festareiden takia. Festariviikon teema Elokuva. Lukupiiri kävi katsomassa luettavasta kirjasta tehdyn elokuvan.

MARY ANN SHAFFER JA ANNIE BARROWS: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, Otava 2010

*

SYYSKUU 2018

GABRIEL GARCÍA MÁRQUEZ: Rakkautta koleran aikaan, WSOY 1988

Nobel 1982

*

TOUKOKUU 2018

GÜNTER GRASS: Kissa ja hiiri, Otava 1962

Nobel 1999

”Saksan sotalaivaston kapteeniluutnantin, korkeasti palkitun sukellusvenepäällikön esiityminen reaalilyseomme aulassa...”

”.., ei ensi sijassa esittänyt selostuksia saavutuksistaan, vaan täytti esitelmänsä monisanaisilla luonnonkuvauksilla, käytteli myös rohkeita verauksia, sanoi: ’... häikäisevän valkoisena vaahtoaa vanavesi, kallisarvoinen poimuileva pitsilaahus seuraa alusta, joka juhlavasti koristautuneen morsiamen kaltaisena, pärskyvien huntujen peittämänä matkaa kohti surmaavia häitä.’ ”

Kapu maalailee lisää: ”Tuntuu kuin ilmassa lentäisi verta vuotavia lintuja ja enkeleitä!”

*

HUHTIKUU 2018

PATRICK MODIANO: Jotta et eksyisi näillä kulmilla, WSOY 2015

Nobel 2014

*

MAALISKUU 2018

TÕNU ÕNNEPALU: Paratiisi, Kirjokansi 2018

TÕNU ÕNNEPALU - PARATIISI

Teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2018

Juhlistimme lukupiirissä 100-vuotiasta Viroa Tõnu Õnnepalun Paratiisilla.

”Minä halusin olla riippumaton ja paimentaa omia lampaitani. Sillä juuri siihen aikaan tuli myös vapaus eikä kukaan meistä tiennyt, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt me tiedämme, että vanha vapaus vaihdettiin uuteen ja vanha orjuus korvattiin uudella, niin kuin aina toisinaan tapahtuu. Mutta silloin kun uusi ei ole vielä lopullisesti tullut eikä vanha lopullisesti lähtenyt, on todella oikea vapauden aika.”

Paratiisia on sanottu sakraaliksi. Lukiessa tulikin vahva pyhyyden tunne tekstin kohottaessa arkiset asiat universaaliksi kokemukseksi. Kirjailija on upottanut kerrontaan runsaasti lukijaa palkitsevia merkityksiä. Me rakastuimme lukupiirissä Õnnepaluun, hänen nautinnolliseen kirjoitustyyliinsä.

Maailmanmaineeseen Õnnepalu nousi esikoisromaanillaan Enkelten siemen. Sen hän kirjoitti pseudonyymin Emil Tode suojassa 1993.

*

HELMIKUU 2018

MIRJAMI NIINIMÄKI: Kohtalona Moskova, Reuna 2017

MIRJAMI NIINIMÄKI - KOHTALONA MOSKOVA

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2018

Kruununhakalaisen Mirjami Niinimäen Kohtalona Moskova-sukututkimus oli helmikuun kirja. Jo toisen kerran lukupiirissä luettiin oman lukupiiriläisen teos, joka on saanut myös erinomaiset arvostelut.

Niinimäki taustoitti sukututkimusta heijastamalla seinälle teokseen liittyvää runsasta kuva-aineistoa. Itse asiassa hänellä on muun muassa käyttämättömiä kuvia niin paljon, että hän hyvinkin voisi jatkaa tutkimustyötä aiheen parissa. Toisin kuin 40 vuotta sitten aloittaessaan, hän voi nyt hyödyntää nettiä. Hänen ei enää tarvitse myöskään aloittaa kyrillisten aakkosten opiskelua, ei vaivalloisesti kääntää asiakirjoja sanakirjan avulla.

”Mummissa oli jotain erityistä. Hän osasi salonkitansseja, tulkitsi mielellään unia, ennusti korteista. Hän oli kovin ylpeä pienestä kengännumerostaan, mikä minua kovasti oudoksutti. Hänellä oli kaapissa hienoja valkoisia pitsisomisteisia esiliinoja, joita mielellään katselin. Mummi tunsi klassista musiikkia ja tuli aina surulliseksi kuullessaan Toivo Kuulan Lampaanpolskan. Hän ihaili Fransiskus Assisilaista ja kertoi itsekin keskustelevansa lintujen kanssa. Poikansa haudalla käydessään hän kuuli joskus poikansa puhuvan.”

Tutkinus keskittyy isoisä Grigoriin, josta Mirjami kuuli mummiltaan vasta 14-vuotiaana, jolloin hänelle samalla paljastui salattu venäläinen sukuhaara. Kirja on myös jännittävä kuvaus ajan poliittisesta kuohunnasta.

Lääketiedettä Tartossa opiskellut Grigori Aleksandrov, kirjailija, toimittaja, vallankumouksellinen, agitaattori, teatterimies, naistenmies ja Tass-lehden Ruotsin päätoimittaja, teloitettiin Neuvostoliitossa vuonna 1937.

Kirjan yhtenä työnimenä oli Tšehovia mukaellen Moskovaan Moskovaan Moskovaan! Alun shokin jälkeen Niinimäki löysi tutkimusten edetessä lopulta myös moskovalaiset sukulaisensa, kolme sisarta, tätinsä Tanjan, Mimmin ja Nejlikan perheineen. Hän ystävystyi venäläisen sukuhaaran kanssa.

Kohtalona Moskova on niin jännittävä, ettei ole ihme, että lukupiirissä rinnastettiin kirja dekkariin ja toisaalta tutkimus on kirjoitettu niin lämminhenkisesti, että lukijan on helppo samaistua teoksen henkilöihin. Sukututkimus paljasti myös, kuinka kuumottava paikka esimerkiksi Ruotsi noina vuosina oli. Grigori matkusti eestaas Pietarin ja Tukholman väliä harvemmin kuitenkaan pysähtymättä pitemmäksi aikaa Helsinkiin. Sukututkimuksessa vauhtiin päästyään Mirjami Niinimäkeä helpotti Madame Kollontain sihteerinäkin toimineen teatteriohjaajan liikkeistä tehdyt runsaat merkinnät eri maiden arkistoissa. Supot ja Säpot tarkkailivat häntä.

*

TAMMIKUU 2018

MARKKU KIVINEN: Lähetin loppupeli, Teos 2016

MARKKU KIVINEN - LÄHETIN LOPPUPELI

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2018

”On ennenkin hoidettu isoja asioita. Nordström muistaa Natoon liittymisen euforian. Hän seisoo Suomalaisen klubin puhujapöntössä eikä taputus ota lakatakseen. Vielä hienompi vastaanotto oli Washingtonissa. Heritage Foundationin kavereille hänet esiteltiin miehenä, joka vei Suomen Natoon. Kaikki halusivat puristaa hänen kättään. Häntä haastateltiin CNN:n merkittävimmässä keskusteluohjelmassa.”

Lähetin loppupeli on hyytävä kuvitelma tulevaisuudesta, joka voisi olla vain pienen askelen päässä nykyisyydestä. Näin Lähetin loppupelin takakannessa. Vuoden ensimmäisen lukupiirin lajityyppinä oli dystopia.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-tutkimuksen huippuyksikön johtaja, Venäjän asiantuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä.

Kirjan lopussa Helsinkiä ei enää ole, tai tarkennettuna vain hatarat rakenteet. Eikö Venäjän asiantuntija luota Venäjään? Pikemminkin hän ei luottanut kirjan Nordströmiin, Suomen ulkoministeriin.

*

JOULUKUU 2017

MIKKO PYHÄLÄ: Valtaa ja vastarintaa, Siltala 2016

Suomi100

MIKKO PYHÄLÄ - VALTAA JA VASTARINTAA

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2018

Lukupiirivuosi Suomi100 päättyi suurlähettiläs Mikko Pyhälän muistelmateokseen. Joulukuun lukupiirissä painottui muun muassa vuosisataa leimanneet Vietnamin sota ja ETYK.

VIETNAMIN SODAN VASTUSTAMINEN SUKUPOLVEN KIINTOPISTEENÄ

Kirjailija kertoi muistelmien sisältävän aiheita ja painotuksia, joista hän ei olisi voinut kirjoittaa suurlähettiläsvuosinaan.

Yhdysvaltain sota Vietnamissa 60- ja 70-luvuilla nosti vastarintaa koko maailmassa. Opiskeluvuosina Jyväskylässä Mikko Pyhälä aktivistina järjesti muun muassa mielenosoituksia ja kirjoitti lehtiin 60-luvun lopulla.

Pyhälä: - Ollessani myöhemmin Helsingissä töissä 70-luvulla olin tukena Vietnamin vallankumoushallituksen edustajalle. Sain keskustella presidentti Kekkosen kanssa Vietnamista ollessani hänen ja Sylvi Kekkosen vieraana heidän ”lastenkutsuillaan”. Olin jo siirtynyt ulkoministeriöön, mutta ministeriön tietämättä ryhdyin kokoamaan protestiadressia Yhdysvaltain joulupommituksia vastaan -72. Sain ’toimijoiksi’ kirjailijat Eila Pennasen ja Märta Tikkasen, näyttelijä Eila Rinteen ja arkkitehti Bengt Lundsténin. Siitä tuli Suomen julkisuuden henkilöiden kaikkien aikojen näyttävin poliittinen julkilausuma. Myös poliittiset puolueet olivat aloitteellisia. Joulun jälkeen Kekkonen ohji hallitusta tunnustamaan Pohjois-Vietnamin valtion, mikä tehtiin niin fiksusti, ettei Yhdysvallat raivostunut Suomelle. Ulkoministeriön urallani onnistuin kerran juttelemaan n. 20 minuuttia Vietnamin ulkoministerin kanssa, kun Suomen ministeri oli myöhässä.

ETYKIN KULISSIEN TAKANA

Mikko Pyhälän tehtäviin nuorena virkailijana ETYKissä vuonna -75 kuului muun muassa hankinnat, huonevaraukset ja ravintolatoiminta.

- Huonevarauksissa sattui kommelluksia, kun esimerkiksi Neuvostoliiton ulkoministeri Gromyko otti hänelle osoittamani huoneen pysyvästi käyttöönsä. Puoluejohtaja Brežnev oli jo saanut oman lepohuoneen. Myös Kissinger sai kauttani oman työhuoneen.

Pyhälä jatkoi ETYKin kulissien takaisten yksityiskohtien muistelua: - Olin vastuussa allekirjoitusseremonian tilpehööristä kuten allekirjoituskynistä. Poliisin turvatarkastuksessa Finlandia-talossa ennen kokouksen alkua kaksi kynistä katosi. Olimme hälytystunnelmissa: entä jos allekirjoituskynässä räjähtääkin pommi kuten jossain James Bond-filmissä? Sain siis itse kokeilla jokaisen kynän ennen allekirjoitusta. Laitoin myös kaikille suttupaperit ja ne jäivät itselleni, ovat pankkiholvissani. Kekkosen esimerkkiä seuraten kaikki allekirjoittajat laittoivat allekirjoituskynän lopuksi taskuunsa - muut paitsi jo aika seniili Brežnev, jonka kynää jäin vahtimaan ryöväämiseltä. Luovutin sen sitten NL:n valtuuskunnalle. Poliisisaattue vei Brežnevin tilaisuudesta vahingossa väärään huvilaan, missä asui Tšekkoslovakian Husák. Siis jo toisen kerran kutsumatta vieraisille!

*

MARRASKUU 2017

RIITTA VARTTI: Pispalan enkeli, Kirjayhtymä 1991

Suomi100

RIITTA VARTTI - PISPALAN ENKELI

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2018

Sirkka kysyi keskustelun päästyä vauhtiin marraskuun lukupiirissä kirjailija Riitta Vartilta, miten kirjan päähenkilö Orvokki Dahl olisi suhtautunut Me too-kampanjaan? Hän olisi ilman muuta laittanut kampanjanapin rintapieleensä, kirjailija sanoi.

Kirjailija Riitta Vartin neljä kirjaa Orvokki Dahlin varttumisesta pikkulapsesta kolmikymmenvuotiaaksi muodostavat löyhän omaelämäkerrallisista aineksista koostuvan sarjan. Yhteensä noin kaksituhatta sivua! Suurten ikäluokkien kuvaajaa on luonnehdittu Vartin harmiksi myös naispuoliseksi Päätaloksi. Yhteistä heille kuitenkin on, että he kertovat asiat niin kuin ne tapahtuivat.

Sarjan Orvokki Dahl on selviytyjä. Hän raivaa itsensä määrätietoisesti oppikouluun ja yliopistoon. Lukupiirikirjassa Pispalan enkelin Orvokki aloittaa oppikoulun, mikä oli tuolloin 50-luvulla epätavallista Pispalassa.

- Minulla ei ollut keskiluokkaisen elämäntavan mallia eikä sosiaalisia taitoja. En tiennyt, mitä elämälläni tekisin. Sekoilin. Työläiskodin ylpeys ei minua Helsingissä auttanut.

Vartti päätti repäistä itsensä irti ja matkusti tropiikkiin muistelemaan elämäänsä. Filippiineillä hän kirjoitti esikoiskirjansa. Ensivaikutelmana filippiiniläinen köyhyys oli hänelle shokki.

Riitta Vartti on filipinon taitaja, kääntänyt muun muassa filippiiniläisiä novelleja suomeksi. Hän on ollut myös tekijänä filipinon kielen sana- ja oppikirjoissa. Tämän lisäksi hän opettaa Suomessa asuville filippiiniläisille suomea.

*

LOKAKUU 2017

PASI LAMPELA: Kehä, WSOY 2017

Suomi100

PASI LAMPELA

KEHÄ

Teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2017

Kehä. Siis nyrkkeilykehä! Raivo härkä? Pasi Lampela kertoi lokakuun lukupiirissä, ettei itse ole nyrkkeillyt, mutta koki mukavuusalueensa ulkopuolisen ammatin kuvaavan hyvin myös esimerkiksi teatterityötä. Muuten Lampela ei salannut kirjan monien juonenkulun yksityiskohtien sivunneen omaa elämäänsä.

Lampela, s. 1969, on kirjailija ja teatteriohjaaja. Proosan lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä. Pasi Lampela kuului myös Teatteri Jurkan taiteelliseen johtoon vuosina 2000-2014, vuosina jolloin teatteri ohjelmistoineen päivittyi tämän päivän teattereiden eturintamaan. Vuonna 2013 Jurkka valittiin vuoden teatteriksi. ”Teatteriväki odottaa uutta Turkkaa”, YLE 31.1.2013.

Lampelan sukupolveen kuuluu useita teatterin uudistajia, muun muassa Juha Jokela, hänkin mukana kruununhakalaisen Jurkan nousussa. Esimerkiksi Mobile Horror’n nähnyt ei unohda esitystä.

”Eedit: - Millainen Suomi mahtaa olla sadan vuoden kuluttua? Mietitkö sinä koskaan sellaisia asioita? Miltä Helsingissä tai Malmilla näyttää, millaista elämä on.

Valtteri hymyili arasti.

- Sata vuotta, hän sai sanotuksi. - Tuntuu niinku lattia putoais jalkojen alta.

- Se on pitkä aika. Mitä tapahtui sata vuotta sitten? Tuhatkahdeksansataaseitsemäntoista...”

Kehän päähenkilö Jarmo on entinen historian opiskelija, entinen amatöörinyrkkeilijä ja nykyinen taksikuski. Opiskeluaikaisten väitöskirjamuistiinpanojen tarinat vievät Malmille 1918 ja toisaalta on nykyisyys ihmissuhdekoukeroineen ja paniikkikohtauksineen.

Kehä kattaa taitavasti satavuotiaan Suomen. Tästä näkökulmasta kirja oli osuva valinta lukupiirikirjaksi. Teatterimiehenä Lampela sai lukupiirin myös täysin valtaansa: aika kerta kaikkiaan loppui kesken!

*

SYYSKUU 2017

LAURA HONKASALO: Sinun lapsesi eivät ole sinun, Gummerus 2001

Suomi100

LAURA HONKASALO

SINUN LAPSESI EIVÄT OLE SINUN

Teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2017

Krunan Mestan lukupiiri aloitti syyskauden Laura Honkasalon omiin kokemuksiin pohjautuvalla kirjalla. Sinun lapsesi eivät ole sinun ei jättänyt lukupiiriläisiä kylmäksi. Päinvastoin. Se nosti lukijoiden mieleen tuntoja tuosta ajasta, jossa pikku pioneerit koulutettiin vallankumoukseen. Opetettiin, kasvatettiin tai manipuloitiin. Totalitarismismin aivopesut ja uudelleen kouluttamiset kävivät väistämättä mielessä.

Ensimmäiset 150 sivua olivat ahdistavaa luettavaa. Lukemista ryyditti silloin tällöin joku huvittava yksityiskohta, kuten ettei kirjoja sopinut omistaa. Kirjan päähenkilö sai lapsena joululahjaksi joulukääreissä satukirjan, joka piti kuitenkin palauttaa kirjastoon parin viikon kuluttua. 70-lukulaista kiertotaloutta. Silloin kyse oli kuitenkin äärivasemmistolaisesta ideologiasta toisin kuin nyt.

Lukupiirissä jotkut kokivat kirjan huumorina. Monille se oli kuitenkin totisinta totta. Kirja sai ilmaa siipiensä alle kirjailijan valotellessa lisää taistolaisvuosia ensin lapsen näkökulmasta ja myöhemmistä vuosista aatteen jo hiljalleen hiipuessa esimerkiksi päähenkilön vanhempien kohdalla. On tosiaan eri asia syntyä ideologisesti voimakkaasti värittyneeseen perheeseen kuin aikuisuuden kynnyksellä liittyä vaikkapa isäkapinana äärimmäiseen liikkeeseen. Sinun lapsesi eivät ole sinun oli kaiken kaikkiaan antoisa ja hieno luku- ja keskustelukokemus.

*

HUHTIKUU 2017

TOVE JANSSON: Muumit ja suuri tuhotulva, 1945/91

                               Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1968/1969

Vieraana kirjailija, toimittaja Suvi Ahola

SUOMI100

SUVI AHOLA JA TOVE JANSSON

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2017

Huhtikuun kirja Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär vei lukijan 20-luvulle. Lapsen näkökulmasta kerrottu hieno omaelämäkerrallinen novellikokoelma vie välillä saaristolaiselämään ja välillä katajanokkalaiseen boheemiin taiteilijaperheeseen. Parvelta avautuu pikkutytölle näkymä salonkiin. Kas, mitä kummaa! Siellähän juhlivat marraskuulaiset jo kolmatta päivää yhtä soittoa.

Vieraamme, kirjailija ja toimittaja, Suvi Ahola, oli sparraamassa meitä. Hän vetää omaa lukupiiriä Tapanilassa. Suvi kirjoitti lukupiirit-väitöskirjansa jälkeen Ystäviä ja kirjoja, Avain 2015. Se kuljettaa lukijat lukupiiriläisten luo, kirjojen, keskustelujen ja illanviettojen äärelle. Kirjaan valittujen kymmenen suomalaisen lukupiirin joukkoon valikoitui myös asukastila Krunan Mestan lukupiiri. Esittelytekstin siihen kirjoitti Kai Westman.

Luimme myös ensimmäisen muumikirjan Muumit ja suuri tuhotulva, 1945. Ensimmäiset muumipeikon hahmot, Toven alter ego, ilmestyivät Garm-lehdessä, johon hän teki sodanvastaisia poliittisia karikatyyrejä 1923-1953.

Muumikirjoista puuttuu kokonaan kasvatuksellinen tendenssi. Senkin edestä niissä on perhekeskeistä toisistaan välittämistä filosofisin pohdinnoin. Tähän varmasti osaltaan perustuu niiden suuri maailmanlaajuinen suosio.

Myös Suvi Aholan teemana tälle vuodelle on Suomi100. He Tapanilassa käyvät läpi vuosikymmenet aikajärjestyksessä toisin kuin me, jotka halusimme ottaa mukaan myös Engelin ja Punaisen viivan taustoittamaan satavuotiasta.

*

TOUKOKUU 2017

MAAMME - ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIA, SKS 2016

Marjo Kaartinen / SKS - Mariankatu 7 A

SUOMI100

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN VIERAANA

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 3-2017

Krunan Mestan lukupiiri oli toukokuussa SKS:n vieraana Mariankatu 7:ssä. Pian vierailun jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura muutti näistä tiloista Hallituskatu 1:een, jossa entuudestaan jo ovat heidän arkistonsa ja kirjastonsa.

Aluksi lukupiiriläisillä oli tilaisuus tutustua vanhan talon tiloihin. Oli myös mahdollisuus ylhäältä käsin ihailla historiallista pihapiiriä. Kruununhaan asukasyhdistys valitsi Mariankatu 5-7 mukulakivipihan vuoden 2006 Vuoden pihaksi. Valitsijaraadin perusteluissa arkkitehti Pentti Penttilä kirjoittaa Krunikka 2/2007-numerossa: ”Mariankadun alkupäässä on kahden taloyhtiön vanha piha, jossa voi vielä löytää yksityiskohtia lähes kahden vuosisadan takaa.” Koko kirjoitus nähtävissä www.krunikka.fi, Vuoden pihat.

Markkinoista ja viestinnästä vastaava Mirka Vesala ja myynnistä vastaava Tommi Leminen kertoivat lukupiiriläisille SKS:n tämän vuoden kirjoista. Vuoropuheluna he avasivat kirjavuotta niin kiinnostavasti, että monet olisivat halunneet kuulla vielä lisää.

”Kauimpana humpuukista” kuvaa osuvasti SKS:n kustannuspolitiikkaa. Kustannusjohtaja Tero Norkola kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjat 2017 esitteessä: ”Vertaisarvioitu tiedekirja on hölynpölyn vastavoima.”

Onko se sitten ikävää? No, ei todellakaan! Siitä hyvänä esimerkkinä on lukupiiriläisten toukokuulle valitsema kirja, Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittama Maamme - Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria. Kirjavalinta kuului samalla myös lukupiirin teemaan Suomi100.

”Satumaa vai Ryysyranta? Rintamamiestalo vai lähiö? Toivo vai katkeruus? Tango vai rock? Pizza vai leipäjono? Pesäpallo vai ilmaveivi?

Suomen itsenäisyyden aika on ollut täynnä suuria muutoksia. Sadassa vuodessa elintaso on kasvanut huimasti ja Suomi on avautunut entistä enemmän maailmalta tuleville vaikutteille. Yhteiset muistot ja sukupolvikokemukset ovat yhdistäneet kansakuntaa siinä, missä lamat ja poliittinen ilmapiiri ovat sitä jakaneet.”

Kirjan tekijöistä kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen avasi lukupiiriläisille, millaista elämä itsenäisessä Suomessa on ollut. Ääneen teoksessa pääsevät kaikenkirjava kansa ja aikalaislähteet, joiden avulla arkiset kokemukset ja kulttuuri-ilmiöt heräävät henkiin.

Maamme - Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria oli myös Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas 2016.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry on perustettu vuonna 1831. Elias Lönnrot keksi sanan kirjallisuus seuran nimeä varten. SKS:n päärakennus sijaitsee Hallituskatu 1:ssä. Sebastian Gripenbergin suunnittelema talo valmistui vuonna 1890.

*

MAALISKUU 2017

JUKKA VIIKILÄ: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

SUOMI100

JUKKA VIIKILÄ - AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA

Teksti Marje Vuorisalo

Kuva Marek Sabogal / Gummerus Kustannus

Krunikka 2-2017

Jukka Viikilän esikoisromaani maaliskuun kirjana sai meidät rakastumaan Helsinkiin.

Helsingin viimeinen suuri kaupunkipalo tuhosi kaupungista 1808 neljänneksen. Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I korotti Helsingin Suomen pääkaupungiksi 1812. Saksalainen, Berliinissä koulutuksensa saanut arkkitehti Carl Ludvig Engel nosti kaupungin tuhkasta kuin feenikslinnun 1816-1840.

Lukija voi seurata päiväkirjaromaanista suunnittelu- ja rakennustöiden etenemistä tuona aikana. Engel itse ei ihastunut Helsinkiin, mutta olosuhteiden pakosta juuttui tänne kuolemaansa 1840 asti, vaikka hänen perheineen oli tarkoitus muuttaa pois kuuden oleskeluvuoden jälkeen 1822.

30.12.1817: ”Haluaisin perustaa puutarhan.”

27.10.1818: ”Schinkelin teatterilla Berliinissä on kaksi rakennusmestaria, neljä työnvalvojaa ja mitä taitavinta muurarimestaria. Melkein naurattaa, kun ajattelen, että minä täällä yksikseni rakennan kokonaisen kaupungin.”

11.11.1818: ”... ministeri valtiosihteeri Rehbinder oli saapunut Helsinkiin tarkastusajelulleen ja että Ehrenströmin oli määrä esitellä alulle pantua Helsinkiä, mutta enpä olisi osannut arvata, että sekoittaisin heidät juoppoihin...”

15.12.1818: ”Ensimmäinen työni Helsingissä alkaa olla valmis. Kauppias Bockin talo on muutettu kenraalikuvernöörin väliaikaiseksi palatsiksi.”

22.2.1819: ”Korkea-arvoinen juoppo tuli kysymään minulta tanssiaisissa, minkälaista on viedä kaupunki paljasjalkaiselta helsinkiläiseltä...”

11.8.1820: ”Törmäsin tänään merimieheen, joka suri sitä, että suurin osa Helsingin kalliosta ja puustosta on rakennusten tieltä tuhottu.”

”...Astun vaunuihin ja improvisoin provinssiretken vailla päämäärää. Retkellä tulevat vastaan metsäorvokki, leinikki, ja voikukka, sitruunaperhonen ja nokkosperhonen. Ne ovat kevään lentäviä luonnoksia, papereita joita tuuli kuljettaa. Kun katson taskukellosta aikaa, se on keskipäivään pysähtynyt. Kiuru, kottarainen, peippo, ja tuolla punarinta, hippiäinen, peukaloinen, västäräkki...”

Baba Lybeck kiteytti valintansa: ”Henkeäsalpaavan kaunis timantti!”

Myös me lukupiirissä annoimme Viikilälle ”finlandian”. Lukekaa kirja! Rakastukaa!

*

HELMIKUU 2017

ILMARI KIANTO: Punainen viiva, Otava 1909

Suomi100

ILMARI KIANTO - PUNAINEN VIIVA

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2017

Asukastilaan lehahti huumaava vastapaistetun ruisleivän tuoksu, kun Raili Kautia astui sisään. Pettuleipäsiä ja päälle äsken kirnuttua kirnuvoita! Näin aloitimme helmikuun lukupiirin. Sadassa vuodessa pettujauhoista on tullut kallis ylellisyystuote. Railin ruisjuureen tehdyssä taikinassa pettua oli neljännes. Maku herkullinen. Oli kuitenkin helppo kuvitella köyhien kainuulaisten leivän kitkeryys, kun petäjäistä oli yli puolet.

Luettavana kirjana oli Ilmari Kiannon Punainen viiva, Otava 1909. Kirja sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907. Se kertoo Topi ja Riika Romppasen köyhän perheen elämästä ja ajatuksista tuona aikana. Se kertoo soli-sali-ratista, jonka päätä huimaavat lupaukset hyvästä elämästä eivät toteutuneet Romppasten kohdalla, koska soli-sali-ratin alkuun panemat uudistukset tarvitsivat toteutuakseen seuraavat sata vuotta.

Kiannon kirjoittama kieli ihastuttaa murreilmaisuineen. Siitä on kirjoitettu, että se laukkaa kuin villi varsa.

Mestan lukupiiriläiset kävivät helmikuussa katsomassa myös RED NOSE COMPANYn esityksen Punainen viiva Kansallisteatterissa. Klovnit Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen kuljettivat katsojat kainuulaiseen korpimaisemaan sähkökitaran ja haitarin säestyksellä. Uskollisena Kiannon tekstille esitys kertoi äänestämisestä, tasa-arvosta ja politiikan mahdottomuudesta. Suomaisen tragedian loistava päivitys tämän päivän katsojalle.

*

TAMMIKUU 2017

LOTTA LOUNASMERI & TUTKIJARYHMÄ: Vallan ihmeellinen Kekkonen, katseita erääseen presidenttiin, Into 2016

Suomi100

VALLAN IHMEELLINEN KEKKONEN - KATSEITA ERÄÄSEEN PRESIDENTTIIN

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2017

Kun kuusi nuorta tutkijanaista kirjoittaa kirjan Urho Kekkosesta, siitä väistämättä tulee tuore ja raikas, vanhoja käsityksiä pöllyttävä.

Kirjan toimittanut mediatutkija Lotta Lounasmeri: - Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion jalanjälkiä nuoren tutkijapolven on vaikea seurata.

Kekkos-kirja oli Mestan lukupiirin tammikuussa luettu kirja. Samalla se avasi lukupiirin tämän vuotisen luettavien kirjojen teeman Suomi 100-vuotta.

Kirjan tekijöistä kolme asuu Kruununhaassa. Heistä kaksi oli mukana kertomassa teoksen taustoista. Lotta Lounasmeren, joka on myös lukupiiriläisiä, lisäksi mukana oli historioitsija Kati Katajisto.

Kekkonen, Kekkamoinen, Kekkoslovakian Väinämöinen

”Kirjassa on yritetty hakeutua sankarimyytin juurille.”

Lounasmeri kirjoittaa kirjassa: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... kuulet toistuvan äänen ja vaivut hitaasti unenkaltaiseen hypnoositilaan, josta heräät neljännesvuosisata myöhemmin.

Me, jotka emme olleet paikalla vuonna 1956 Kekkosta ensi kertaa presidentiksi valittaessa, muistelemme lapsuuttamme unenkaltaisena, poliittisesti mystisenä aikana. Synnyimme Kekkoslovakiaan 1970-luvulla, pysähtyneeseen aikaan, jolloin presidentti oli yhtä kuin Kekkonen.”

Mediatutkija kysyy kirjassa: ”Oliko kansakunta joukkohypnoosin vallassa vai mitä oikein tapahtui?” Hän jatkaa: ”Kekkosen myyttisiin mittoihin kasvanutta poliittista johtajuutta, jota ei omana aikana sopinut kyseenalaistaa, jos halusi pysyä vakavasti otettavana yhteiskunnallisten toimijoiden kirjoissa.”

Tutkija Timo J. Tuikka on todennut, että vaikka Kekkosen myyttisyys on tutkijoiden keskuudessa tiedostettu, ei sen taustoja ole juuri eritelty.

Kekkonen oli myös ensimmäinen presidenteistämme, joka tiedosti julkisuuden merkityksen. Hän hallitsi amerikkalaistyylisen vaalikampanjoinnin, joka herätti myös pahennusta: kuinka joku ilkeää esitellä itseään noin julkeasti.

Myös lukupiiriläisillä oli rutkasti omia Kekkos-muistoja. Yhden kasvuympäristöön ei kuulunut yhtä ainutta myönteistä Kekkos-juttua. Niitä ei ollut yhdessäkään lehdessä, joita hänellä oli luettavanaan. Toinen muisteli isoisovanhempansa kuuluneen valitsijamiehiin laestadiolaisalueella. Varhaismuistoihin kuului yhteisön syvä paheksunta siitä, ettei Kekkosen repertoaariin kuulunut ollenkaan uskonnollisia viittauksia.

Kati Katajisto kirjoittaa parhaillaan muistelmia Johannes Virolaisesta. Virolainen ja Kekkonen olivat maalaisliittolaisia, joilla oli yhteinen tavoite, mutta erilainen käsitys parlamentarismista.

Muutenkin Virolainen oli niitä harvoja, johon Kekkosen valta ei yltänyt. Lukupiirissä todettiin, että usein näemme parlamentarismin puutteen vain naapurimaissa.

Kekkonen VIP-lehden kansikuvapoikana

Lotalle oli tärkeää, että kirjan kanteen tulee kuva Kekkosesta istumassa pallotuolissa. Pukuun pukeutuneen presidentin jaloissa oli balettitossut. Kuva oli VIP-lehdessä, Playboyn tyyppisessä miestenlehdessä, johon intohimoisesti sisäpolitiikasta kiinnostuneet miehet kirjoittivat.

Balettitossuihin viittasi myös Kalevi Sorsa käytyään Tamminiemessä: ”Yritti kai saada pasmat sekaisin!”

Sankariurhon synty, Tankeromaan superpresidentti ja tasavallan tohvelisankari

Folkloristi Niina Hämäläinen: ”Sankaruutensa mittasuhteilta Urho Kaleva Kekkonen on lähes Väinämöisen veroinen sankarien sankari.”

Mediatutkija Laura Saarenmaa: ”Mitä kummaa! Presidentti teki saman tempun keväällä: yli ne kuusi askelmaa yhdellä loikalla, lähes 70-vuotiaana. Jopa paremmin kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.”

Jäähyväiset suurelle johtajalle

Media-antropologi Johanna Sumiala kirjoittaa: ”Le roi est mort - vive le roi! Kuningas on kuollut - eläköön kuningas! Uutinen Kekkosen kuolemasta leviää mediassa.”

Kekkosen konstit

Historioitsija ja sarjakuvapiirtäjä Ainur Elmgren: ”Sarjakuva Kekkosen konsteista tarjoaa tirkistysreiän Kekkosen elämän vaiheisiin 1920- ja 1930-luvuilla. Se keskittyy Kekkosen turvallisuuspoliisitaustaan ja siihen, miten hän jo varhain käytti lehdistöä omien käsitystensä julkistamiseen, ja kuinka hän myös pyrki ohjailemaan ja kahlitsemaan sananvapautta.”

Jakautunut Suomi

Kekkonen hallitsi maata yksinvaltiaan ottein vuosina, jolloin Suomesta kehittyi hyvinvointivaltio. Kaiken kaikkiaan Kekkonen vaikutti itsenäisen Suomen historiaan yli 50-vuotta.

Me lukupiirissä viehätyimme kirjan tyylilajista. Teos on päivitetty tämän päivän lukijoille pitäytyen tarkasti historiallisissa tosiasioissa.

*

JOULUKUU 2016

PETRI TAMMINEN: Meriromaani, Otava 2015

*

MARRASKUU 2016

Aikaistettu lokakuun lopulle.

PIRKKO SAISIO: Mies, ja hänen asiansa, Siltala 2016

PIRKKO SAISIO

- alias Jukka Larsson - alias Eva Wein

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2017

Yhtä kaikki, krunalaisia kukin. Kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Saision todella laajasta kirjallisesta tuotannosta osan hän kirjoitti salanimillä. Monet teatterissa käyvät muistavat myös hänen viime vuosien suuret spektaakkelinsa Kansallisteatterissa. Finlandia-palkinnon Pirkko Saisio sai kirjastaan Punainen erokirja 2003.

MIES, JA HÄNEN ASIANSA

Kirjailija oli mukana lokakuun lopun lukupiirissä avaamassa miehen asiaa. Aihetta Saisio kertoi pohtineensa paljon. Se kirvoitti lukupiirissä myös vilkkaan keskustelun. Kirjan mies oli kehittänyt teorian kolmannen aallon uhreista, syyllisen ja rangaistun läheisistä, jotka joutuvat kärsimään, kun syyllinen tuomitaan. Kun syyllisiä ei rangaista, ei tule kolmannen aallon uhrejakaan. Dostojevskiläinen rikos ja rangaistus.

MEMENTO MORI. MUISTA KUOLEVASI.

Kirjassa eletään tunti tunnilta yksi marraskuun viikko.

Maanantaina kello 07.04 juristimiehen arki suistuu raiteiltaan, kun hän huomaa vanhan ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen Hesarissa.

Kuolinilmoituksessa on muistovärssy ”eikä merta enää ole”. Onko se 30-vuoden takaisen ystävän miehelle jättämä viesti? Pablon kuolema suistaa asianajajan tasapainosta.

Saan tytön kiinni juuri kun se ehtii sekavilla jaloillaan kääntyä seuraavalle kujalle.

Siihen kulmalle tytön kaadan, se käy helposti, tyttö on veltto luonteeltaan ja vartaloltaan myös. Velttoa tekoa.

Tyttö yrittää kirkua, mutta suusta ei tule kuin ininää, vaarallista sekin.

Panen käden hänen suulleen.

Tyttö puree.

Pakko painaa vähän kurkusta... (s. 206)

Tyttö on rikospaikalle tupsahtanut ulkopuolinen todistaja.

Kaiken kaikkiaan kirja on jännittävä, hitaasti avautuva, loistavalla tyylillä kirjoitettu romaani.

Kirjailija itse tiivistää: - Mies on syyttömäksi tuomittu ja tämän paradoksin ympärille kirja rakentuu.

Kirjan juristi: - Pablo on kuollut. Minä elän. Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Tätä kirjoittaessani Pirkko Saisio työskentelee talvikodissaan Madeiralla. Siellä Lammasylängöllä on jo kevät. Ja Krunikan ilmestyessä on ilmestynyt jo myös Saision uusin: Spuuki Spaidermän ja raju nonna. Kirjassa on viehättäviä tarinoita alle kouluikäisen lapsenlapsen edesottamuksista.

*

LOKAKUU 2016

TUULA SAARIKOSKI: Kaaos ja kirkkaus, WSOY 2015

TUULA SAARIKOSKI - YKKÖNEN

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2016

Kirjailija ja toimittaja Tuula Saarikoski (o.s. Unkari) tutustui runoilija Pentti Saarikoskeen 13-vuotiaana Kivisaaressa seurakunnan nuorten kesäkodissa.

”Huomioin siellä vaaleapopliinitakkisen tumman pojan, joka kyyryssä kirjoitti asvalttiin nimensä kultateräisellä mustekynällä. En tiennyt mitä ajatella, mutta näky oli aika uskomaton.”

Seuraavaksi vähän myöhemmin Tuula käveli illalla kotiin. Perässä takana kulki varjostaja. Poika luikki piiloon aina hänen katsottuaan taakseen. Lopulta Tuula kääntyi ja sanoi varjolleen: ” Kävele vieressä tai mene ohi!” Hetken kuluttua he kävelivät samaa matkaa käsi kädessä.

Ystävyys jatkui ja syveni seurusteluksi johtaen kahdeksan vuotta myöhemmin avioliittoon ja kahteen lapseen.

Kun kustantaja ehdotti muistelmia, Tuula Saarikoskelle tehtiin selväksi, että kirjaa myydään Pentti Saarikoskella. Kaaos ja kirkkaus - Muistelmat on kuitenkin paljon muutakin.

- Sanoin, että moni tietää myöskin dalai laman. Minun elämässäni Pentti Saarikoski edusti kaaosta ja dalai lama kirkkautta. Kustantamossa huudahdimme. Siinä on kirjan nimi!

Krunan Mestan lukupiiri osallistui jo perinteeksi tulleisiin viikon kestäviin Krunikan festareihin runoilija Pentti Saarikoskella. Säkenöivä sanankäyttäjä Saarikoski kuului muun muassa 60-luvulla Hotelli Hansassa istuneeseen legedaariseen kirjalliseen ydinjoukkoon. Siihen kuuluivat myös Hannu Salama, Jorma Ojaharju, Lassi Sinkkonen ja Mikko Niskanen. Myös Tuula Saarikoski osallistui tapaamisiin.

Kaaosta kotiin toivat alkoholi ja naiset. Naisia oli niin paljon, että runoilija itsekin huolestui. Silloin ilmestyneen Don Juanin lukemisen runoilija kuitenkin koki vapauttavaksi. Sen jälkeen hän jopa otti taistelulaulukseen Saku Sammakko kosiomatkalla!

Saarikosket erosivat vuonna 1964. Vuonna 1983 Pentti Saarikoski kuoli elettyään varmasti tiivistetysti pitkän elämän, vaikka hän olikin vain 49-vuotias.

Upea trilogia Tiarnia jäi Pentti Saarikosken runsaan kirjallisen tuotannon viimeiseksi.

Tuula Saarikoski, Pentti Saarikosken vaimoista ykkönen, jos kukaan viipurilaisena evakkotyttönä tunnistaa myös omat itäiset ajattelutapamme, pehmeytemme, ja poliittiset syyt, jonka takia meidän länsimaalaisuudestamme tuli aika kovaa.

- Ainoa, mikä minua aikanaan kiinnosti, oli tietoisuus ja tiibetiläisyys, koska se oli ainoa, joka puhui siitä.

Keskustelimme lukupiirissä paljon tantrismista. Tantraseksistäkin, aineettomasta henkisestä kirkkaudesta ilman purkausta. Kaiken kaikkiaan ilta oli hyvin sensitiivinen.

*

SYYSKUU 2016

HELENA RUUSKA: Eeva Joenpelto - Elämän kirjailija, WSOY 2015

HELENA RUUSKA JA EEVA

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2016

Tietokirjailija, äidinkielen lehtori ja filosofian tohtori Helena Ruuskalle Kruununhaka on tuttu. Siellä ovat olleet koti, työpaikka ja Eeva. Nuoripari Jarl ja Eeva Hellemanin koti ennen Lauttasaarta oli osoitteessa Oikokatu 9. Eeva kuvaili yksiötä: ”Pieni valoisa murju.” Myös Ruuska kirjoitti Mestan lukupiirissä syyskuussa luetun elämäkerran Eeva Joenpelto, Elämän kirjailija näissä samoissa maisemissa.

Kirjailija Eeva Joenpelto koki paljon menetyksiä. Aviomies lähti ja sen jälkeen kuolivat molemmat pojat. Kirjailija ei koskaan selvinnyt avioerosta eikä lasten kuolemasta. Parhaat romaaninsa hän kirjoittikin myöhemmin vihan vimmassa. Neliosaisen Lohja-sarjan lisäksi Ruuska suositteli lukemaan muun muassa myös esimerkiksi alkukauden Johannes-romaanin.

Aviomies, Tammen kustannusjohtaja, Jarl Helleman oli Eevalle tärkeä kannustaja uran alkuaikoina. Eevalle itselleen ei ollut edes selvää, miksi isona ryhtyisi.

Kun Eeva oli jätetty, hän alkoi rakentaa Vares-Kantolaa, punaista 32,5 metriä pitkää hirsitaloa. Pelkästään tupa on 64 neliötä. Sammatissa kutsutaan rakennusta rotlooksi. Täällä Eeva kirjoitti suuret romaaninsa.

Elämäkerta on myös yli viisikymmentä vuotta kulttuurihistoriaa ja kustannustoimintaa valotettuna Eeva Joenpellon kautta.

Joenpelto ei todellakaan ajan hengen mukaisesti ollut mikään stallari, mutta hän oli vallan huipulla kuuluessaan ensin Sylvi Kekkosen kirjallisuuspiiriin ja sen jälkeen Sylvin kuoltua Urho Kekkosen ystäväpiiriin. ”Saanen esittää lähempää tuttavuutta”, presidentti kirjoitti Eevalle ehdottaen näin sinunkauppoja. Suhteen laatua on silloin tällöin arvuuteltu, koska Eeva ei ujostellut ystävyyttä.

50-luvun lopulla Tuomas Anhava teki selväksi, että Joenpellon on uusiuduttava. Oli kirjoitettava siitä, minkä tunsi ja osasi. Eeva pohti, mitä kotirouva-kirjailija osaa? Esimerkiksi säilöä kurkkuja, oli Eevalle tärkeä Anhava kuulemma sanonut vastaukseksi.

Kriitikoiden mielestä 60-luvun lopulla laverteleva proosa oli passé. 70-luvulla Joenpellosta tulee Lohja-sarjalla kuitenkin bestseller-kirjailija. Hänet nostetaan kansakunnan kaapin päälle.

Myös Kirjailijaliitto politisoitui. Eeva edusti oikeistolaista siipeä. Veijo Meri 1975: ”Kun Eeva Joenpelto kirjoittaa kirjan, taistolaiset kehuvat sitä, koska se on rehellistä sosiologista proosaa, jota taistolaisilla ja kommunisteilla ei ole kovin paljon. Hehän ovat useimmiten runoilijoita tai laulun ja näytelmän kirjoittajia.”

Kirjailijaliitolle oli myös hyötyä Eevasta ja Eevan läheisestä ystävyydestä Kekkoseen.

*

TOUKOKUU 2016

EMMI ITÄRANTA: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015

*

HUHTIKUU 2016

ANTTI TUOMAINEN: Kaivos, Like 2015

ANTTI TUOMAINEN: KAIVOS

Teksti Marje Vuorisalo

Kuva Ville Juurikkala

Krunikka 2-2016

Huhtikuun kirjailijana lukupiirissä vieraili kirjailija Antti Tuomainen. Hänen kirjojaan on julkaistu 27 maassa, mukaan lukien Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Brasilia ja Kiina. Aamulehti nimeää Tuomaisen Helsinki noirin kuninkaaksi.

Lukupiirissä rikosromaani genrenä oli syrjähyppy, ja kuten syrjähypyt parhaimmillaan, virkistävä kokemus. Jo kirjan motto lupasi hyvää:

Kiiruhdamme huolettomina kohti perikatoa, jos olemme asettaneet eteemme jotakin, mikä estää meitä näkemästä sitä. - Blaise Pascal

Kaivoksen tapahtumien keskiössä on Pohjois-Suomessa oleva nikkelikaivos. Kirjassa Pekka Perä on Matti Mali. Onko sinua uhkailtu, tappajat perässä, kysyin. Kirjailija itsekin ihmetteli, ettei kukaan ole ottanut yhteyttä. - Talvivaara ei enää kiinnosta! Ja kirjahan on vain taidetta.

Kehystarinan lisäksi kirja on ennen kaikkea jännittävä ja koskettava kirja isästä ja pojasta.

*

MAALISKUU 2016

JOAN DIDION: Maagisen ajattelun aika, Like 2007

Lukupiiriläiset TEATTERI JURKASSA

Maaliskuun kirjana oli Joan Didionin Maagisen ajattelun aika. Myös Jurkassa esitettiin Didionin teksteihin perustuva samanniminen näytelmä. Sitä tähditti ikoninen Kristiina Halkola. Monologinäytelmän oli ohjannut Johanna Freundlich.

HELMIKUU 2016

Toisaalta, kaikkea voi sattua, venäläisiä novelleja (WSOY 2015)

Vieraana prof. Pekka Pesonen

TOISAALTA, KAIKKEA VOI SATTUA

Krunikalainen prof. Pekka Pesonen avasi helmikuussa lukupiiriläisille venäläisen nykykirjallisuuden solmuja. Luettavana kirjana oli messukirjaksikin nimetty Toisaalta, kaikkea voi sattua -novellikokoelma suomentajina Martti Anhava ja Vappa Orlov.

Kokoelman esipuheessa Valeria Pustovaja: ”Venäläinen kertomus ja eurooppalainen novelli kuuluvat eri kirjallisuustraditioihin. Novelli on tarina siitä mitä on tapahtunut. Kertomus on tarina siitä, mitä olisi voinut tapahtua, mitä yleensä tapahtuu mutta ei tapahtunutkaan, ja ennen kaikkea siitä mitä tämän tapahtumattomuuden johdosta on tullut mieleen.”

Pekka Pesonen: - Niteen ennakkomaine oli huono, pelättiin ”putinistisen” kirjallisuuden pakkosyöttöä puolustuskyvyttömille suomalaislukijoille. Pelko osoittautui kuitenkin aiheettomaksi.

Ainoastaan yhdessä kokoelman kertomuksista Venäjä saa kiitosta, nimittäin viidestätoista kirjoittajasta nuorimman Anna Matvejevan satiirisessa kertomuksessa Oota, mä kuolen. Onnellinen Venäjänmaa elää siinä 2100-luvulla ilman internettiä, huipputeknologiaa, älypuhelimia ja digitaalitekniikkaa.

Pesonen: - Valitut tekstit voi jakaa karkeasti kahtia. Novellien todellisuuskuva on hurja ja mieletön, joskus villissä vauhdissaan vapauttava, mutta monesti painajaismaisen pelottava. Vähemmistönä ovat perinteellisemmät, verkkaisesti etenevät kertomukset, joissa niissäkin on monissa läsnä myös sattumanvarainen, groteskin keinoin välitetty todellisuus.

Pekka Pesonen kertoi omiksi suosikeikseen Jevgeni Babuškinin neljä satua:

Pikkuisessa kaupungissa, roskaläjässä valtameren rannalla aletaan kaupata Marilyn-sukkahousuja, jotka tuoksuvat uudelta maailmalta.

Valikoiman päättää Mihail Šiškinin essee Pelastunut kieli. Kirjailija epäilee, ettei venäjän kieltä voi täysin avata vieraalla kielellä. Pekka Pesonen puolestaan sanoi: - Valikoima on suomennosten juhlaa!

Illan päätteeksi lukupiiriläisille alkoi orastua ajatus: mitäpä jos lähtisimme kirjallisuusmatkalle Pietariin! Matkojen oppaina toimivat muun muassa Martti Anhava ja Pekka Pesonen.

*

TAMMIKUU 2016

HEIDI KÖNGÄS: Hertta, Otava 2015

HEIDI KÖNGÄS: HERTTA

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2016

Hertta tanssi pöydillä. Aistillinen, intohimoinen Hertta. Intohimoinen poliitikko. Intohimoinen kommunisti. Aatteelleen uskollinen Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusisen tytär.

Heidi Köngäksen kirjoittama Hertta alkaa vankilasta. Eletään vuotta 1939. 17 päivää vapautumiseen.

Jörn Donner suositteli omassa illassaan meille lukupiiriläisille Herttaa. Kuuntelemme kirjailijoitamme herkällä korvalla tarttumalla auliisti heidän ehdotuksiinsa.

Heidi Köngäksen loistavasti kirjoitettu Hertta lähestyy lukijaa päähenkilön ihmissuhteiden kautta. Valokiilassa on hänen toinen aviomiehensä ja aatetoverinsa Yrjö Leino. Kuusisen ja sisäministeriksi sodan jälkeen nousseen Leinon avioliittoa on tituleerattu myös vuosisadan rakkaustarinaksi. Leinosta tuli kuitenkin pian Kremlin määräyksestä puolueensa hylkiöksi suistettu epähenkilö. Sen seurauksena Hertan oli erottava miehestään.

Olavi Paavolainen oli Hertan viimeisin elämänkumppani. Myös heidän suhteensa alkoi salasuhteesta. Kun Paavolainen lähti Kuusisen matkaan, perhe jäi asumaan Meritullinkadulle. Puolue ei kuitenkaan koskaan antanut Kuusiselle lupaa avioitua epävakaaksi koetun Paavolaisen kanssa.

Vuoden 1948 eduskuntavaalien ääniharava ja samalla kautta aikojen toiseksi suurimman äänisaaliin saanut Hertta Kuusinen nosti Skdl:n kerta heitolla suureksi puolueeksi. Kansanedustajana Kuusinen oli vuodesta 1945 vuoteen 1972. Eduskunnassa hän oli mukana 50- ja 60-luvuilla muun muassa viemässä läpi lapsilisäuudistusta, samapalkkaisuutta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa.

Tämän päivän näkökulmasta sodanjälkeinen Suomi on ehkä monille hämärtymässä. Tästäkin näkökulmasta Heidi Köngäksen Hertta kannattaa ehdottomasti lukea.

*

JOULUKUU 2015

ANJA SNELLMAN: Antautuminen, WSOY 2015

ANJA SNELLMAN

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 1-2016

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

(Runo Eino Leinon Helkavirsistä Tumma)

IhmispelkoTumpeloLorvailijaPudokasLaumaton

"Olen perheen ainoa, joka ei ole lapsi. Välillä väsyn ja alahuuleni törröttää. Sille keksitään oma sana: minä jupotan. Taasko se jupottaa? Lakkaa jo jupottamasta!"

Anja Snellman, nykyisin myös krunikalainen, valmistui vuosi sitten psykologiksi. Opiskellessa hän tutustui muutama vuosi sitten Elaine N. Aron’n teoksiin, jotka käsittelevät erityisherkkyyttä. Kirjailija innostui ja sanoi HSP:n vieneen mukanaan. Maailmanakseli naksahti! Konvehtisade! Alkoi menneisyyden uudelleen jäsentely. HSP antoi kirjailijalle tunteen kotiinpaluusta, halun kuulua laumaan.

Kirjailija kutsuu Antautumista vahinkolapsekseen. Kreikastahan hän oli kirjoittamassa! Myös Ihon ajan ja Syysprinssin kirjailija nimeää yllätyslapsikseen. Kaiken kaikkiaan Snellman on kirjoittanut Sonja O:n jälkeen 25 teosta.

Synnynnäisenä ominaisuutena erityisherkkiä lasketaan olevan runsaat 10 % eli saman verran kuin esimerkiksi homoseksuaaleja. Nopeasti kirjoitetun diagnoosin takana voi olla erityisherkkyys, esimerkiksi työuupumus voi olla erityisherkkyyttä, Snellman sanoi. Kirjailijatyönsä ohella hän työskentelee psykoterapeuttina muun muassa Vastaamossa.

NoitaLuulottelijaHortoilijaVisionääriErikoisuudentavoittelija

”Miten sä voit tietää? Kuka sulle on kertonut? Joku on vuotanut?” Snellman kysyy kirjassa ja jatkaa: ”Kaikki on niin helppoa. Kun malttaa katsella ja kuunnella. Ja vaikka ei malttaisikaan. Asiat näyttäytyvät, toiveet tekevät itsensä tykö. Jopa liikaakin. Mutta en tahtoisi aavistaa ja arvata niin paljon, minä en haluaisi olla se joka saa vihiä jo paljon ennen muita, se joka yhdistelee asioita automaattisesti, huolestuu ja ilahtuu ja pakahtuu ennen kuin muut.”

Kirjailija kirjoittaa: ”Muutaman viinilasin jälkeen suu ei pysynyt millään kiinni. Minä näin kaikkien läpi, kuulin ajatusäänet, muistin valheet ja petokset, kaivoin ne sanatarkkaan ja yksityiskohdittain esille ja jaoin monisanaisesti kaikille pöytäseurueilleni.

On vaikea sanoa mikä hämmentää eniten, se että minä avaan suuni, se että muistan ihmisten menneet puheet niin sanatarkkaan vai se että muistan myös sen mitä ei koskaan ole sanottu, mutta mitä on tarkoitettu.”

Anja Snellmanin Antautuminen sai lukupiirissä odotetusti aikaan vilkkaan keskustelun. Ehkemme kaikki suorastaan olleet erityisherkkiä, mutta varmasti mukana oli monia herkän herkkiä, mikä puolestaan auttoi eläytymisessä kirjan päähenkilöön.

Romaanin sisältö on kiteytetty runollisesti kirjan takaliepeessä: ”Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää, että lapsuuden huoneissa asui virtahevon lisäksi myös kolibri, kentauri ja kaskelotti!”

*

MARRASKUU 2015

ROBERTO BOLANO: Chileläinen yösoitto, Sammakko 2007

*

LOKAKUU 2015

JÖRN DONNER: Berliini-raportti, Otava 1958

JÖRN DONNER

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2015

Mestan lukupiiri osallistui Krunikan festareihin 50-luvulle, joka oli tämän vuotisen viikon teema, sijoittuvalla Jörn Donnerin Berliini-raportilla. Kuten aina silloin tällöin lukupiiri teki syrjähypyn kokoontumalla Lasten Taidekoulu Art-Ritassa, Mariankatu 24. Tänä syksynä nuorten ohjelmassa on ollut Henri Matisse'n ja Paul Gauguin'n taide. Lapset olivat yllätys yllätys ennen tilaisuuden alkua myös taiteilleet viinipulloihin Donner-etikettejä.

- Kiitos kiitos kirjailijalle, kiitos Pirjolle, kiitos Riitalle, kiitos tarjoilusta vastaaville...

- No noh, eikös nyt ole kiitelty jo tarpeeksi, kirjailija toppuutteli.

Kiittelyvimmani sai kimmokkeen Rapakon takaa. Nimittäin onhan totta, vaikka ei oltukaan Oscar-gaalassa, lukupiirin lokakuun kirjailijavieras Jörn Donner on ainoa suomalainen, joka on käynyt pokkaamassa itselleen Oscar-palkinnon.

"Raportti Berliinistä on siis historiaa. Tällaista kirjaa ei voi kirjoittaa kaupungista nykyisellään. Mutta en koskaan väittänyt, että olisin kuvannut objektiivisesti. Kirjani koostuu faktoista, jotka on koottu ja valikoitu tietyllä tavalla. Mutta se kuvaa samalla minua itseäni yhdeksäntoistavuotiaasta kaksikymmentäviisivuotiaaksi, olin etsimässä Eurooppaa, olin päättänyt oppia tuntemaan ne lauseet, jotka ovat politiikan takana. Kirjan viehätys - jos sellaisesta voidaan puhua - aiheutui suuresta lapsellisuudestani, johon liittyi tietämisen jano."

Raportista lukuisten painosten myötä vuosien saatossa tuli kulttikirja. Kirja on kirjoitettu raikkaasti ja innoittuneesti. Innostus tarttuu lukijaan. Donner myös myönsi raportin kirjoittamisen tehneen hänestä kirjailijan.

Donner tapaa kirjassa Alexanderplatzilla eräässä ravintolassa Bratwurstia syövän Uwe'n. "Hän vilkaisee ympärilleen vaivihkaa tavalla, jonka tunnen Prahasta ja Budapestista: mahtaako kukaan kuunnella? Hänessä asuu pelko, sama tuska kuin Döblinin Franz Biberkopfissa."

Berliinissä vilisi vakoilijoita. Kirjailija kirjoittaa: "Hän on kateellinen, koska hän työskentelee eräässä toisessa vakoilutoimistossa. Suuri osa hänen energiastaan kuluu siihen, että hän yrittää ottaa selville, mitä kaikkea muut länsimaiset toimistot ovat onnistuneet kaappaamaan haltuunsa. Se on vakoilun vakoilua. Länsi-Berliinin asiamieskeskukset toimivat aivan kuin kolmas maailmansota olisi jo ovella."

Donner havainnoi jaettua Berliiniä tapaamiensa ihmisten, tavallisten berliiniläisten, kautta. Tämän lisäksi hän tutustui Bertolt Brechtiin. Hän ystävystyi Willy Brandtin kanssa.

Kirjailija kirjoittaa: "Ilman Brechtiä ei olisi voitu löytää jatkuvuutta eilispäivän (ennen Hitleriä) ja nykypäivän Berliinin teatterin välillä, 20-luvun voimakkaan anarkismin, taiteellisen kokeilun ja tämän hetken rintamatilanteen välillä. Berliinin jakaantumisesta huolimatta sen teatterilla on yksi yhteinen piirre, humanismi - niin uskallettu ja idioottimaisen tunteellinen kuin tuo sana onkin."

Lukupiiri-ilta oli suggestiivinen. Taikurin ottein Jörn Donner otti yleisönsä. Nuoren kirjoittajan elämänmakuinen kirja sodan jälkeisestä Berliinistä ennen muuria tuli iholle. Ei enempää eikä vähempää.

*

SYYSKUU 2015

PANU RAJALA: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä, WSOY 2014

JANUS-KASVOINEN OLAVI PAAVOLAINEN

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Krunikka 3-2015

" Kirjallisuuden häikäisevä estraditaiteilija! Kulttuuripolitiikan monitaitoinen jonglööri. Oman aikansa etsijä, sukupolvensa soihdunkantaja, näköaloja aukova tutkimusmatkailija. Paradoksien mies, Janus-kasvoinen epäilijä, ainainen aidallaistuja."  

Lukupiiri aloitti syyskauden Panu Rajalan Olavi Paavolainen-elämäkerralla Tulisoihtu pimeään, WSOY 2014. Kirjailija oli lukupiiri-illan vieraana.

- Olavi Paavolaisessa on moneksi. Hän on askarruttanut yleisöään niin kauan kuin on esiintynyt. Hänestä on kirjoitettu kuvauksia 1920-luvun alusta saakka. Häntä on ihailtu ja kadehdittu, rakastettu ja vihattu - eniten kuitenkin ihailtu. Hän oli niin ainutlaatuinen ilmestys, poseeraava dandy, tenhoava vaikuttaja, innostava joukonjohtaja, loistava tyyliniekka, jalostuneen taideaistin lävistämä kriitikko, modernin runon esitaistelija, kulttuuritietoinen esseisti ja matkakirjailija, lopulta maan seuratuimman teatterin johtaja. Hän oli täysiverinen esteetikko, ei koskaan varsinaisesti poliittinen henkilö, mutta silti hän nostatti teoksillaan poliittisia kiistoja. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi väsähtänyt, kyyninen valtakunnan pessimisti.

Mika Waltari-elämäkerrasta Rajala sai luontevan kimmokkeen Tulisoihtuun runsaan lähdeaineiston takia. Myös kustantaja kannusti jatkamaan. Rajala oli kerran kysynyt Mika Waltarilta, mitä mieltä Olavi Paavolainen lopultakin oli jatkosodasta? Ja kuinka paljon hän muutteli päiväkirjaansa? Ei Olavissa ollut yhtä mielipidettä, ei hän koskaan etsinyt selvää yhtenäistä linjaa, oli akateemikko hymähtänyt vastaukseksi.

Kun isä oli valittu eduskuntaan, Paavolaisen pojat muuttivat myös maalta kaupunkiin. Veljekset kävivät koulua Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa, veli viidenneltä ja Olavi toiselta luokalta lähtien. Kirkkokatu 12:ssa Helsinki hengitti historiaansa suoraan koululuokkiin.

Lyhyehkön ainoan avioliittonsa aikana Paavolainen asui perheineen sodan jälkeen Meritullinkadulla asunnossa, jossa nyt asuvat lukupiirissäkin aktiiviset Pirjo ja Kai Westman. Salasuhde Hertta Kuusiseen oli ilmiselvästi eron syynä.

Liisankadullakin Paavolainen asui hetken. Silloin hän oikeastikin seurusteli Liisan, Liisa Tannerin kanssa.

Panu Rajalan elämäkerrassa keskiöön nousevat ensimmäisen kerran myös Paavolaisen naiset. Heistä ainoa oli Helvi Hämäläinen, joka jätti Olavi Paavolaisen. Paljon salasuhteita. Paljon seksuaalisia erikoisuuksia. Usein Paavolainen kuitenkin vetäytyi äitinsä luokse maalle peräkammarin pojaksi.

Lopuksi Sirkka Seljan runo kokoelmasta Taman lauluja. Se on syntynyt kevyestä romanssista Paavolaisen kanssa:

Hiven tuhkaa on jäänyt kaiteelle, johon

Muukalainen oli ojannut.

Kesätuuli puhalsi kaiteen yli, ja Tama ajatteli:

Kas, kuinka se on lämmin, kuinka se hivelee

Taman käsivartta.

*

TOUKOKUU 2015

JAAKKO YLI-JUONIKAS: Vanhan merimiehen tarina, Otava 2014

*

MAALISKUU 2015 (2.)

HANNU VÄISÄNEN: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, Otava 2015

HANNU VÄISÄNEN

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2015

Maaliskuussa Mestan lukupiirin kirjailijavieraana oli Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen. Luettavana kirjana oli vastailmestynyt Piisamiturkki ja muita kertomuksia-novellikokoelma, Otava 2015.

Lukupiiri-ilta pidettiin poikkeuksellisesti Lasten taidekoulu Art-Ritassa, Mariankadulla. Samalla vietettiin lukupiirin 5-vuotisjuhlia. Myös Art-Ritalla oli meneillään juhlavuosi. Riitta Marttisen taidekoulu juhli 20-vuotistaivaltaan. Mukana oli ennätysmäärä lukupiiriläisiä ja kirjailijan lukijoita.

Tilaisuus oli erittäin onnistunut. Eikä ihme! Onhan Hannu Väisänen itse suurenmoisen taiturillinen tunnelmanluoja ja tarinankertoja ja kertomusten kirjoittaja. Esimerkiksi kirjassa kukin novelleista päättyy yllätyksellisesti. Hannu kirjoittajana vei lukijan mukanaan. Vähän samaan tapaan kuin joitakin vuosia sitten, jolloin Väisänen TV-sarjassa avasi taideteoksia tuoreesti täysin uudesta näkökulmasta.

Mukana olleet olivat lukeneet kaikki Väisäsen aikaisemmin kirjoittamat romaanit. Moni myös ilahtui kuultuaan kirjailijalta, että muun muassa Antero-sarjalle on tulossa jatkoa.

*

HUHTIKUU 2015

MARKKU PAASONEN: Pienet kalat syövät suuria kaloja, Teos 2014

MARKKU PAASONEN

Teksti Marje Vuorisalo

Krunikka 2-2015

"...olipa yhteensattuma, että myyjä oli paennut Uppsalan tieteellisiä piirejä ja erakoitunut mäkitupaan kapteeninhuvilan maille ja että minä olin paennut mitä ikinä olinkin paennut ja erakoitunut mummonmökkiin setäni kartanon maille, ja syvältä hänen äänensä uumenista alkoi kohta kuoriutua toisia ääniä, jotka vainosivat minua vieläkin vastaansanomattomammin. Yksi oli minun tätini helakanpunainen ääni, kun hän tanssahteli verannalle ja kailotti: Päivällinen on katettu. Ja yksi oli Suomen pääministerin tuhkanharmaa ääni, joka vaati, että jokaisen kansalaisen täytyi osallistua Suomen talouden elvytystalkoisiin. Ja yksi oli kasvavan ruohon ääni, mutta se oli vahvistettu niin moninkertaiseksi, että kuulosti siltä kuin autoa olisi hinattu katollaan pitkin soratietä..."

Proosarunon mestari ja vanhan runomuodon uudistaja vieraili huhtikuussa Mestan lukupiirissä. Luettavana kirjana oli kruununhakalaisen kirjailija Markku Paasosen Pienet kalat syövät suuria kaloja, Teos 2014.

Monin palkinnoin palkitun Paasosen lukupiiri-ilta oli beckettmäinen. Paasosen teksti on yhtä minimalistista ja pessimististä. Runkkarimainen kertojamina saa jättimäiset mittasuhteet tämän muistellessa elämäänsä mätänevien kirjojen ja muun rojun päällä kaatopaikan sohvarähjällä.

Väri kuitenkin kilahtaa tekstissä silloin tällöin: tupakanruskea setä tai omat dandymäiset keltakärkiset kengät tai jänteväreitisen rakastetun vaaleat mustat punaiset siniset hiukset.

Paasosen teksti koostuu toistoista. Se etenee kuin musiikki. Sitä on mukava lukea ääneen. Kirja kaiken kaikkiaan oli mukana olleiden mieleen. Tämän lisäksi, kuten kirjailijoilta usein, lukupiiriläiset pyysivät ehdotuksia luettavista kirjoista. Markku Paasonen ehdotti Roberto Bolanon Chileläistä yösoittoa. Paasosen tavoin hänkin kirjoittaa hypnoottista proosaa.

*

SUVI AHOLA: Ystäviä ja kirjoja, Avain 2015

Lukijalle:

"Tämän kirjan työnimenä oli pitkään Lukupiirien illat. Se olisi jatkanut aiempien aiheesta kirjoittamieni kirjojen (Lukupiirien Suomi ja Lukupiirien aika) teemaa ja vienyt ajatukset siihen, että yleensä kirjoista kokoonnutaan keskustelemaan juuri iltaisin, usein illalliselle.

Nyt nimenä on kuitenkin Ystäviä ja kirjoja, ja se onkin minusta vielä sopivampi. Sillä siitä lukupiirissä - eli vapaamuotoisessa, yhdessä valittujen ja luettujen kirjojen ympärille kokoontuneessa keskustelijoiden ryhmässä - pohjimmiltaan on kysymys. Ollaan ystäviä sekä toisten lukijoiden että kirjallisuuden kanssa.

Kirjan ympärille keräännytään, koska sen herättämiä vaikutelmia, ajatuksia ja tunteita halutaan jakaa turvallisessa seurassa toisten samanmielisten (vaikka ei suinkaan aina samaa mieltä olevien!) ihmisten kanssa. Usein kokoontumiset johtavat ystävyyteen, jopa vuosikymmenten mittaiseen kanssakäymiseen ja luottamukseen.

Tämän olen kokenut vahvasti, kun olen ollut tekemisissä lukupiirien kanssa liki koko 2000-luvun, sekä toimittajana ja tutkijana että lukupiiriläisenä ja sellaisen vetäjänä. "Oma" lukupiirini toimii Tapanilan kirjastossa Pohjois-Helsingissä, ja sen innostus ja ilo uusista lukukokemuksista välittyvät toivottavasti myös tähän kirjaan." - Suvi Ahola

"Ystäviä ja kirjoja kuljettaa lukijat lukupiiriläisten luo, kirjojen, keskustelujen, illanviettojen ja laulujenkin äärelle. Mukana on myös lukupiirien parhaita ruokaohjeita - mutkatonta ja maukasta tarjottavaa kirjanystävien kokoontumisiin."

Miten asukastila Krunan Mestan lukupiiri löysi tiensä Suvi Aholan kirjaan, johon koko Suomesta on valikoitunut mukaan vain kymmenen lukupiiriä? Kesäisiin perinteisiini on kuulunut Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät. Niin myös sinä kesänä, jolloin Suvi Ahola alusti väitöskirjansa pohjalta suurta lukupiiritilaisuutta isossa salissa, joka oli täpösen täynnä eri puolilta maata tulleita lukupiiriläisiä. Monet heistä lukupiiriensä vetäjiä. Tilaisuuden lopuksi Suvi Ahola kertoi kirjahankkeesta, johon sitten seuloutui mukaan myös vetämäni lukupiiri. Itselleni oli selvää, että esittelytekstin kirjoittaa Kai Westman. Hän on itse myös mukana lukupiirissä. Hän kirjoittaa Skitari-nimimerkillä Krunikka-lehteen hauskoja ja lennokkaita usein historiaan ja kirjallisuuteen liittyviä lukijoiden rakastamia kolumneja.

KRUNAN MESTA

Kai Westmanin kirjoittama esittelyteksti Mestan lukupiiristä Suvi Aholan kirjaan Ystäviä ja kirjoja, Avain 2015:

"Kun Marje Vuorisalo rupesi ajattelemaan ääneen, että Kruununhaan Asukasyhdistyksessäkin pitäisi olla lukupiiri, ihmettelin, kiinnostaisiko krunikalaisia kokoontua kuuntelemaan, kun joku tankkaa ääneen epäkiinnostavaa kirjaa. Helpotuksekseni kuulin, että tästä ei ollut lainkaan kysymys. Tarkoitus oli, että valittu teos luetaan etukäteen ja enemmän tai vähemmän säännöllisesti kokoonnutaan kasvokkain keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia. Kyse oli siis lukemista harrastavien kirjojen ystävien kirjallisuuskeskustelua käyvästä yhteisöstä, nykykielellä "yhteisöllisestä kirjatoiminnasta."

Ajatuksena oli toimia Kruununhaan puitteissa ja asukastoiminnan yhteydessä, jotta homma pysyisi handussa. Tämä kuulosti mielenkiintoiselta, mutta missä kokoontua? Luonteva ratkaisu oli onneksi käden ulottuvilla, kun Asukasyhdistys sai vuokrattua Meritullinkadun alapäästä Krunan Mestaksi nimetyn parin huoneen huoneiston. Ahkerat talkoolaiset kunnostivat entisen antiikkiputiikin viihtyisäksi kokoontumistilaksi.

Mesta sijaitsee Pantterin korttelissa, ja uljas nimi sopii hyvin kuvaamaan sen uutta, aktiivista lukupiirielämää. Eräät muut korttelinimet kuten Aasi, Hyeena, Kalkkuna tai Helmikana olisivatkin olleet vähemmän sytyttäviä. Lukupiiri on myös saanut innoitusta samassa Pantterin korttelissa aikoinaan asustelleiden, maamme kulttuurihistoriaan monet merkit jättäneiden suurmiesten henkisestä perinnöstä. Esimerkiksi kauppaneuvos Henrik Borgströmin kodissa 1800-luvun lopulla olivat muun muassa J. W. Snellman, Z. Topelius ja Fredrik Pacius usein nähtyjä vieraita.

Samaisen Meritullinkadun varrella asui 1800-luvun alussa myös kansallisrunoilijamme J. L. Runeberg. Kuuluisa Lauantaiseura, johon myös kuuluivat muun muassa J. V. Snellman, Fredrik Cygnaeus, J. J. Nervander, Fredrik Tengström ja Elias Lönnrot, kokoontui Runebergin kotona. Seura vaikutti edelleen Kruununhaassa sijaitsevan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syntyyn.

Meritullinkadulla asuivat aikoinaan kaksinkertainen Finlandia-palkittu Bo Carpelan ja jälleen kovin aktuelli Olavi Paavolainen. Lähikatujen asukkeja ovat olleet muun muassa Volter Kilpi, korpikirjailija Ilmari Kianto ja Jalmari Finne. Voisi sanoa, että Krunikan lukupiirillä on siten henkisenä tukena asuinalueemme komea kirjallinen perintö ja kummeina joukko huomattavimpia kirjailijoitamme.

Lukupiiri saatiin polkaistua pystyyn, ja se alkoi kokoontua tammikuussa 2011. Ensimmäinen kirja oli Alexandra Salmelan esikoinen 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Tapaamisia on kesätaukoa lukuun ottamatta kuukausittain. Tähän mennessä on neljän vuoden aikana luettu 34 kirjaa, hieno otos kotimaista nykykirjallisuutta. Romaanien lisäksi on luettu elämäkertoja, runoteoksia ja novelleja. Luettavaksi valittu teos on joko ostettu tai lainattu kirjastosta. Nopealukuisimmat ovat ehtineet myös kierrättää kirjaa keskenään.

Alusta alkaen oli toiveena rikastuttaa tilaisuutta kutsumalla kirjailija osallistumaan ja vastaamaan kysymyksiin. Olin jälleen epäilevällä kannalla. Tokko eturivin kirjailijat viitsivät vaivaitua pienen porukan eteen kahvipalkalla, olivatpa fanit miten innostuneita tahansa. En olisi voinut olla enempää väärässä: 22 kirjailijaa on ollut mukana sekä lisäksi yksi kääntäjä, Anja Salokannel, ja kuvittaja Sinikka Hautamäki, kaikki innostuneina valaisemaan teoksen taustoja ja syntyä. Niinpä tilaisuuteen varattu pari tuntia, kello 19-21, on säännöllisesti ollut liian lyhyt, ja juttua on riittänyt vielä kadulla.

Vierailleita kirjailijoita ovat olleet muun muassa Merete Mazzarella, Markus Nummi, Helmi Kekkonen, Elina Hirvonen, Rosa Liksom, Juha Itkonen, Jarkko Tontti, Sirpa Kähkönen sekä Mikko-Olavi ja Riitta Seppälä.

Lukupiiriläisillä on jokaisella tietysti omat suosikkikirjansa ja -kirjailijansa. En käy omia lukuelämyksiäni lähemmin tarkastelemaan, mutta muutama kirjailijavierailu on jäänyt erityisesti mieleen. Huippulahjakkaan Arto Mellerin värikäs mutta traaginen elämä tuli iholle Martti Anhavan täydentäessä kirjoittamaansa elämänkertaa Romua rakkauden valtatiellä. Saimme myös houkuteltua hänen varsin iäkkään äitinsä Helena Anhavan Mestan iltaan. Jo hauras, mutta edelleen pirteä ja valpas kirjailija kertoi teoksestaan Toimita talosi, mutta ainakin minulle kiintoisin anti oli, kun hän muisteli värikästä elämäänsä kirjallisuuskriitikko ja runoilija Tuomas Anhavan kanssa.

Mieleeni on jäänyt myös Kristina Carlsonin vierailu, jolla hän kertoi aiheeltaan erikoisten teostensa Herra Darwinin puutarhuri ja Willian N. Päiväkirjan syntyä ja taustoja. Samoin äskettäin vierailleen Virpi Hämeen-Anttilan vauhdikas esiintyminen, kun hän esitteli stadiin sijoittuvaa dekkariaan Yön sydän on jäätä.

Poikkeuksellinen kirjailijavierailu liittyi Sävelten siivilä -teokseen, koska sekä kirjoittaja Jarmo Papinniemi että elämäkerran kohde, kirjoittamiseen myös osallistunut Ilkka Kuusisto, olivat molemmat paikalla. Heidän keskinäinen teosta koskeva dialoginsa oli erityisen antoisaa, sillä he tulivat valottaneeksi musiikkimaailman taustoja ja mutkia laajemminkin. Elämän arvaamattomuus tuli julmasti esille, kun eturivin kirjallisuuskriitikko, kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuslehti Parnasson uuteen kukoistukseen nostanut päätoimittaja Papinniemi yllättäen menehtyi pian vierailun jälkeen 2012, vain 44-vuotiaana.

Mitä nämä neljä vuotta, luetut kirjat ja tavatut kirjailijat ovat merkinneet ja opettaneet? Kungfutsen mukaan opiskelu ilman ajattelua on hyödytöntä. Olen kirjoja lukemalla opiskellut kirjallisuutta, mutta keskinäinen ja kirjailijoiden kanssa käyty keskustelu on ohjannut myös ajattelemaan ja oivaltamaan teoksia syvemmin. Mikä niissä on kiinnostavaa ja miksi? Mihin kirjailijat ovat pyrkineet?

Ilman lukupiiriä moni mielenkiintoinen kirja olisi jäänyt avaamatta, ja olisin jäänyt paitsi hienoja lukukokemuksia. Yhdessä on helpompi tutustua sellaisiin kirjoihin, jotka muuten sivuuttaisi. Joukkomme heterogeenisyys, eri ikäisyys ja erilaiset taustat ja elämänkokemukset ovat laajentaneet kirjoista keskustelemista. Lukupiiriin osallistuminen on itselleni ollut sekä palkitsevaa että inspiroivaa.

Se, että seuraava kirja on ajoissa sovittu, on tehnyt lukupiiristämme säännöllisen harrastuksen. Olemme onnistuneet pitämään kokoontumiset epävirallisina ja koko homman hauskana ja rentouttavana. Mestan ansiosta ei ole jouduttu kokoontumaan vuorotellen jonkun himassa. Kotitapaamiset olisivat tietysti hyvinkin intiimejä ja persoonallisia, mutta havaintojeni mukaan naiset myös helposti pingottavat kotinsa mahdollista arvostelua, mikä voisi johtaa stressaavaan tavaroiden järjestämiseen ja pölyhuiskusulkeisiin.

Kirjoista on myös keskusteltu vapaasti, ilman alustuksia tai sovittuja kysymyksiä, jotka ohjaisivat ja myös rajoittaisivat ajatustenvaihtoa. Mitään erityisiä teemoja ei ole sovittu, kirjat on valittu sen mukaan, mikä ehdotus on tuntunut houkuttelevimmalta. Vaikka aina en tapaamiseen mennessä ole ehtinyt lukea sovittua kirjaa kokonaan, keskustelu on ollut niin vilkasta ja kiintoisaa, että se on innoittanut lukemisen jatkamiseen. Opus ei ole jäänyt lattialla lojuvaan kirjakasaan pölyttymään.

Koska porukkaa yhdistää kirjallisuuden lisäksi vain asuinalue, henkilökohtaiset asiat on jätetty syrjään ja keskitytty ainoastaan kirjoihin. Monilla on työpäivä takana tai ruuhkavuosia elävien perhearjen väsymys painamassa, joten kahvia ja teetä on tarjolla piristykseksi. Toisinaan on joku jauhopeukalo leiponut piirakan tai tortun herkuteltavaksi, ja mahdollista on myös nauttia lasi tai pari punaviiniä.

Osallistumista ei ole rajoitettu, mutta keskustelua on helpottanut, että tapaamisissa on ollut enimmillään noin viisitoista henkilöä, jolloin ei ole tullut ongelmia ja rajoituksia puheenvuoroissa. Tilaisuuksia on myös piristänyt suuri ikähaitari, 30-40-vuotiaista peräti 94- vuotiaaseen rouvaan, edelleen väsymättömään lukijaan ja keskustelijaan. Eri sukupolvet kokevat lukemansa jossain määrin eri tavalla, mikä on rikastuttanut keskustelua ja myös tuonut siihen piristävää särmää.

Sukupuolijakauma oli heti alusta arvattavissa. Naisia on kolmin-nelinkertainen määrä miehiin verrattuna, mutta näinhän on kaiken kulttuurin harrastamisen kanssa. Meitä harvoja Mestan lukupiirin miehiä naisenemmistö ei ole näyttänyt haittaavan, päinvastoin."

*

MAALISKUU 2015 (1.)

EEVA-KAARINA ARONEN: Edda, Teos 2014

”Me vakoilimme, piileskelimme, juoksimme karkuun, palasimme takaisin. Etsimme, hukkasimme, rakensimme. Se kaikki oli leikkiä. Minä, Eetu, olin leikin valtiatar, ja Aatu oli minun sisareni, minun aseenkantajani.

Olimme kakaroita. Olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.

Sitten, kun oli jo myöhäistä, ymmärsin, ettemme olleet koskaan olleet viattomia.”

*

HELMIKUU 2015

TOMMI KINNUNEN: Neljäntienristeys, WSOY 2014

*

TAMMIKUU 2015

PAJTIM STATOVCI: Kissani Jugoslavia, Otava 2014

*

JOULUKUU 2014

MIA KANKIMÄKI: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013

*

MARRASKUU 2014

MAIJA MUINONEN: Mustat paperit, Teos 2013

*

LOKAKUU 2014

VIRPI HÄMEEN-ANTTILA: Yön sydän on jäätä, Otava 2014

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2014

Krunikan festari - 1920' s vallattomat vuodet

"Meillä on tämä iso Helsinki, joka kuuluu Kruununhaan reviiriin eli Helsingin valtiollisena olemuksena ja kansakunnan symbolina Senaatintorihan on meidän hiekkalaatikkomme. Se kannattaa pitää mielessä ja puolustaa sitä henkeen ja vereen osana tämmöistä kotiseutuideaa.

Sitten on vielä merkittävässä määrin näitä pienoismaailmoja: kaupunginosia, ihmisiä, yhdistyksiä ja seuroja, tapahtumia ja ilmiöitä, jotka muodostavat näkyvälle kaupungille monenmonet näkymättömät, mutta sitäkin kiinnostavammat maailmat. Kruununhaka on monella tavalla Helsingin vanha kaupunki. Harmi kyllä, meidän vanha vanhakaupunkimme sijaitsee Tukholmassa...", professori Laura Kolbe viittasi kuusisatavuotiseen yhteiseloon Ruotsin kanssa 4.10.2014 avatessaan Sibeliuslukion pihatasanteella ensimmäiset Krunikan festarit. Viikon mittaiset festarit oli teemoitettu 20-luvun vallattomiin vuosiin.

Asukastilan lukupiiri oli kirjavalinnalla mukana festareilla.

Luettavana kirjana oli kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan historiallinen dekkari Yön sydän on jäätä. Kirjailija oli mukana lukupiirissä. Koska lokakuussa vietettiin Krunikan festareita, jonka teemana oli 20-luku, Mestan lukupiirin kirjavalinta sopi hyvin aiheeseen. Myös sen tapahtumat liittyvät suurelta osin 20-luvun Kruununhakaan.

Aloitukseksi Virpi Hämeen-Anttila kertoi kirjoittaneensa vanhanaikaisen dekkarin. Eeva kuitenkin hieman epäili, ettei kirjailija ollut täysin omalla mukavuusalueella.

Kirjailija: - No, olen enemmän kirjoittanut historiasta, täytyy myöntää, poliittisesta historiasta ja kaupunkihistoriasta. Kyllä tämä minua kiinnosti, mutta en kauheasti tykkää ruumiista ja verestä. Olen aina ollut innostunut vanhojen salapoliisiromaanien lukijana. Olen lukenut Sherlock Holmesia ja tykännyt Agatha Christiestä. Aika vanhanaikaisia nämä minun mieltymykseni ovat. En ole oikein saanut makua tähän skandinaaviseen trilleriin, koska ne ovat niin verisiä ja raakoja. Sikäli olin omalla mukavuusalueella, että tätä oli tavattoman hauska kirjoittaa, tykkäsin aineiston etsimisestä. Jollain tavalla se muistutti työtäni yliopistolla. Tykkäsin sommitella henkilöitä ja niiden piirteitä ja kaikkea sitä vanhaa, joka siihen liittyi. Pidän 20-luvusta muutenkin.

Marje: - Lukiessa tuli tunne, että kirjailija on ollut kirjoittaessa hyvin innostunut. Tämä innostus puolestaan tarttui lukijaan.

Hämeen-Anttila myönsi, ettei ole koskaan ennen ollut näin innostunut kuin kirjoittaessaan tätä kirjaa.

Eeva: - Kirja on niin tavattoman monipuolinen. Se dekkarius jäi sen muun materiaalin alle.

Riitta: - Minun mielestäni, minä näen tämän vasta alkuna, näen että tämä on johdanto.

Hämeen-Anttila: - Se on johdanto, kyllä.

Riitta jatkoi: - Tuli tunne, että jotain oikeasti vielä radikaalimpaa tulee tapahtumaan. Että nämä murhat mitä tässä oli, on vasta alkusoittoa.

Kirjailija muistutti jälleen suosikeikseen vanhanajan vähemmän murhanhimoiset dekkaristit. - Luen esimerkiksi Donna Leonia Venetsian takia. Toki ne juonet pitää olla paikoillaan. Seuraavassa kirjassa on kyllä niin kiero murhaaja, että se varmasti lunastaa lupauksen. Siinä on myös liuta vääriä syyllisiä. Se ei selviäkään helpolla, koska siinä on sen sortin murhaaja. On ylipäätään kauhean vaikea laatia juoni, jossa on vaikeasti selville saatava murha.

Pohdittiin 20-luvun vaikeasti selvitettäviä murhatyyppejä. Esimerkiksi myrkyttäjiä ei saatu kiinni, kun ei ollut kaikkia niitä teknisiä apuvälineitä, millä nyt tunnistetaan myrkkyjä.

Innostunutta keskustelua jatkettiin teen ja Riitan leipoman taivaallisen Tarte tatin-omenapiirakan kera. Ja koska elettiin kieltolain aikaa, jostain oli löytynyt pullollinen salakuljetettua vodkaa ja mustasta pörssistä purkillinen ankanmaksapateeta.

Ja totta on, Yön sydän on jäätä -dekkarille on tulossa jatkoa. Mestan lukupiirissä jännityskirja lajina oli nyt ensimmäistä kertaa.

*

SYYSKUU 2014

VENLA HIIDENSALO: Karhunpesä, Otava 2014

*

TOUKOKUU 2014

ANNA-KAARI HAKKARAINEN: Purkaus, Tammi 2014

ANNA-KAARI HAKKARAINEN

Teksti Marje Vuorisalo

Kuva Anna-Kaari Hakkaraisen arkisto

Krunikka 3-2014

Kruununhakalaisella kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkaraisella, s. 1979, kirjallisuus kulkee verenperintönä. Myös hänen isänsä Olli Hakkarainen oli kirjailija-toimittaja. Anna-Kaarin isoisotäti runoilija Anna Kaari kuului puolestaan Tulenkantajiin.

Anna-Kaari valmistui taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta. Siellä hän opiskeli visuaalisen kulttuurin tutkimusta. Hakkarainen on myös innokas puuveneilijä. Hän ei kuitenkaan purjehtinut korjaamallaan vuoden 1967 kansanveneellä kuin kuvaannollisesti Islantiin, missä hän on viettänyt useita kuukausia. Veneharrastus kertoo merellisestä kiinnostuksesta. Samoin Fårö, jossa Anna-Kaari vietti toukokuussa muutaman viikon valmistellen kolmatta romaaniaan. Tavatessamme hän kertoi vaikuttuneensa elokuvaohjaaja Ingmar  Bergmanin kotisaaresta.

Anna-Kaari Hakkarainen oli Krunan Mestan lukupiirin toukokuun kirjailija toisella romaanillaan Purkaus.

"Kun tulivuori alkaa tammikuisena yönä purkautua Heimaeyn saarella, Kjarri uneksii linnuista..."

Hän uneksii metsästysmajan laverilla ylhäällä Pohjoiskallioilla. Alhaalla laava lyö tulisina pärskeinä taivaalle. Tuhka sataa kaiken päälle.

"Siinä hän on, seisoo, katsoo ja tajuaa, että laava pian peittää hänen kotitalonsa ja sen sisällä nukkuvan Vigdiksen alleen."

Hakkaraisen romaani Purkaus on kaunis balladi. Tätä kirjoittaessani Islannissa kilometrien syvyydessä jääkerrosten alla Bardarbungalla on ollut myös voimakkaita järistyksiä.

Purkaus, Tammi 2014, kertoo kolmen nuoren ystävyydestä ja petoksesta. Se kertoo verivalasta. Lapset päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti. Kolmikon varttuessa nuoruus tuo mukanaan kuitenkin kiellettyjä tunteita. Aikuisuuden kynnyksellä kaksi jää, kun yhden on lähdettävä saarelta ja paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

Purkauksen kieli on runollista. Saari avautuu lukijalle sadunomaisen kauniina, karuna ja vaarallisena. Lunnisaari. Kirjan Vigdis olisi halunnut kirjoittaa kuin Yasunari Kawabata kirjoittaessaan Lumen maan. Lukijan on se helppo ymmärtää lukiessaan Hakkaraisen aistivoimaisia hitaita lauseita. Toisaalta romaania lukiessa tuli mieleen: kirjan olisi hyvin voinut kirjoittaa myös islantilainen kirjailija.

*

HUHTIKUU 2014

MIKKO-OLAVI SEPPÄLÄ JA RIITTA SEPPÄLÄ: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu, WSOY 2013

Aale Tynnin Kruununhaka

ELÄMÄÄ MARIANKADULLA

Teksti Riitta Seppälä

Krunikka 4-2013

Kirjailija, suomentaja, akateemikko Aale Tynni, jonka syntymän satavuotisjuhlavuotta vietetään tänä vuonna, oli kruununhakalainen kymmenen vuotta, joulukuusta 1946 kesään 1956. Noihin kymmeneen vuoteen sisältyi runoilijan nousu maineensa kukkuloille ja hänen rakastumisensa toiseen kruununhakalaiseen runoilijaan, P. Mustapäähän eli Martti Haavioon.

Aale Tynni nousi 40-luvulla esiin lujana ja naisellisena rytmin uudistajana. Tynnin isänmaalliset ajanrunot ja inkeriläistausta herättivät SKS:n kansanrunousarkiston johtajan Martti Haavion kiinnostuksen nuorta runoilijaa kohtaan. Yhteydet tiivistyivät, kun Haaviosta tuli 1946 WSOY:n kirjallinen johtaja ja Tynnin perhe muutti naapurustoon Mariankatu 26:een. Kyllä se on katkeraa, jos täytyy lähteä vielä niin huonoon asuntoon. Minulle siitä ehkä ei ole peräti suurta haittaa, kun arkisto on niin lähellä. Mutta kuinka lapset mukautuvat siihen? Aivan kolkolta tuntuu ajatella, valitti Aale Tynnin puoliso, valtionarkiston virkamies Kauko Pirinen kirjeessään Aalelle.

Luonnon kauneudesta ja lintujen laulusta ei enää kotipihalla voinut nauttia. Taloyhtiön kolme porttikäytävin toisistaan erotettua kuilumaista pimeää sisäpihaa eivät juuri virikkeitä tarjonneet.

Piristen yhdeksänkymmentäneliöinen kaksio oli hissittömän C-portaan viidennessä kerroksessa. Pihan puolella olevan keittiön ikkunasta avautui "pariisilaisnäkymä" Villisian korttelin kattojen yli. Kotiapulaisen yksityiseksi tilaksi riitti verholla eristetty, kapean sängyn ja pienen piirongin mittainen alkovi keittiössä. Astiakaapin, puuhellan ja halkolaatikon lisäksi keittiövarusteisiin kuului ikkunallinen ruokakaappi. Juna toi halkoja Piristen kotitilalta Enosta. Halkojen keräyslaiturilta Töölöstä ne ajettiin kuorma-autolla Mariankadulle ja viskottiin kivijalan ikkunasta kellariin.  Halkoja poltettiin hellan lisäksi salin kaakeliuunissa.

Kirjastona ja työhuoneena toimivan salin erkkeri-ikkuna ja lastenhuoneen puolipallon muotoinen ikkuna avautuivat Mariankadun ja Maneesikadun kulmaan Maatilahallituksen pikku puistikkoon.

Lastenhuoneen päädyssä olevaan alkoviin nostettiin vanhempien parihetekoiden lisäksi vauvan sänky, sillä perhe kasvoi. Aale Tynnin kolmas lapsi syntyi muuton keskelle.

Pienen vauvan kanssa Aale oli sidottu huoneistoon, johon auringosta ei tullut juuri pilkahdustakaan sisään. Nuorimman tyttären syntymä herkisti poikkeuksellisen intensiivisen luovuuden jakson, jonka aikana runot Soiva metsä -kokoelmaan puhkesivat päivästä päivään aivan kuin itsestään. Samassa innoituksen tilassa syntyi SVUL:n  suurkisoihin voittoisa tilausruno "Hellaan laakeri", joka 1948 palkittiin kultamitalilla Lontoon olympialaisissa. Mutta samalla runoilijan tietoisuuteen nousivat omat tukahdetut tunteet, avioliiton pettymys.

Kaupungin keskustassa asumisen edut korvasivat pian luonnon läheisyyden puuttumisen. Kauko Pirinen nautti valtionarkiston läheisyydestä ja uppoutui tutkimuksiinsa. Aale palasi opiskeluvuosien tavoin työskentelemään yliopiston kirjastossa ja hakeutui mukaan kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhdistyksiin ja kulttuuritilaisuuksiin. Hänet oli valittu jo 1945 Kirjailijaliiton johtokuntaan, jossa hän toimi viisitoista vuotta. Minna Canthin seurasta tuli hänen tärkein naisverkostonsa ja ystäväpiiri.

Lasten muistoissa Mariankadun aika oli turvallista ja onnellista. Heillä oli säästölippaat ja he keräsivät kiiltokuvia ja autojen kuvia. Rahaa oli niukalti, mutta perhe hyvin ravittu. Jos joku kysyy, olemmeko rikkaita vai köyhiä, niin vastatkaa että siltä väliltä, neuvoivat vanhemmat.

Kotiapulainen hallitsi keittiötä yksinvaltiaan tavoin. Hän pesi perheen pyykin taloyhtiön pesutuvassa ja matot keväällä Pohjoisrannan mattolaiturilla. Hän piti huolen, että lapset söivät aamulla puurolautasensa tyhjäksi ja ottivat kalkkitablettinsa ja kalanmaksaöljyä.

Irtomaitoa, irtovoita, munia ja leipää sai kotioven viereisestä maitokaupasta, jossa perheellä oli vastakirja. Tuttu kauppias antoi joskus ilmaiseksi pussillisen leivän, pullan ja kakun murusia, joista hillon ja kermavaahdon kera syntyi "taivaanruokaa". Soppaluita saatiin lihakauppiaalta Liisankadulla ja kalaa kauppatorilta. Sokeria ja teetä hankittiin Mariankadun ja Maneesikadun kulmasta Hurmalaisen sekatavarakaupasta tai käytiin Varubodenin kaupassa Mariankadun ja Liisankadun kulmassa. Pirisen kotitilalta saatiin perunaa, juureksia, suolasieniä, puuroryynejä ja marjoja. Joskus tilalta lähti myös paisti tai tiinu suolattua lihaa pojan perheelle kaupunkiin. Vierasruokana tarjottiin hiillostettua haukea, joka kypsennettiin sanomalehteen käärittynä kaakeliuunissa ja nautittiin voisulan ja munakastikkeen kera.

Wellamon yleisessä saunassa Liisankadulla perheellä oli yksityinen saunavuoro kerran viikossa. Saunottajan käsittelyn jälkeen tavattiin yhteisessä perhepukuhuoneessa ja jaettiin pullollinen Pommacia.

Lasten parhaat ystävät löytyivät seinänaapurista: B-portaan viidennessä kerroksessa asuvan perheen pojat Hasse ja Ole Halen. Olesta tuli sittemmin tunnettu kitaristi. Pojat tiivistivät yhteyttä poraamalla huoneistoja erottavaan seinään reiän ja pujottamalla siitä "puhelinlangan". Sen jälkeen voitiin lattialla maaten sopia tapaamisista. Pojat heittivät kolikoilla skrubaa Maatilahallituksen puistikossa, tytöt hyppäsivät barbia pihalla tai narua sotakorkeakoulun aurinkoisella katukäytävällä. Pohjoisrannan halkolaitureilla ammuttiin ritsoilla ja hernepyssyillä. Talvella käytiin Kaisaniemen puistossa mäenlaskussa ja luistinradalla ja hiihdeltiin Pohjoisrannan jäällä.

Lapset liittyivät partioon. Sinihaukat kokoontuivat Tuomiokirkon vasemmassa sivukappelissa ja Hakatytöt kirkon kivijalassa Kruununhaan postin vieressä. Matin koulunkäynti alkoi Kaisaniemen kansakoulussa, tytöt kävivät ensimmäiset vuodet Oikokadun kansakoulua ennen siirtymistään Kaisaniemeen ja sieltä Tyttönorssiin.

Isän kanssa käytiin Scalassa katsomassa non-stop-uutispätkiä ja piirrettyä Pukspynnyä (Buck Bunny). Suuri elämys oli Topeliuksen Prinsessa Ruusunen, jonka Aale käänsi runomittaan Kansallisteatterille 1952. Palkkioksi suomentajan perhe pääsi katsomaan näytelmän joka vuosi pääjohtajan aitiosta. Aale harmitteli myöhemmin huonoa palkkiosopimustaan. Hän oli tyytynyt kertakorvaukseen, mutta Ruususta esitettiin joulunäytelmänä peräti viidentoistavuoden ajan.

Kruununhaassa asui vanhempien ystäviä ja Aalen sukulaisperheitä, joiden luona vierailtiin. Pastori Martti Voipion suuressa lapsiperheessä Liisankadulla oli kuhinaa. Valokuvaaja ja kartanpiirtäjä Vilho Setälän ja hänen lastenkirjailija-vaimonsa Aini Setälän kodissa ihmetystä herätti pimiö. Samassa talossa leikittiin pihalla, jolle rakennettiin Kruununhaan suurin lumilinna monine kammioineen ja tunneleineen.

Iltaisin Aale luki lapsille ääneen luvun jostain lastenkirjasta. Hän saattoi myös kääntää sujuvasti suullisesti jotain vieraskielistä lastenkirjaa, näin esimerkiksi Mary Poppins tuli lapsille tutuksi kauan ennen kuin suomenkielinen Maija Poppanen oli kaupoissa. Rikhardinkadun kirjastossa opittiin lainaamaan itsekin kirjoja. Martti Haavion rohkaisemana Aale innostui myös itse laatimaan lastenkirjoja. Näin syntyivät opettavaisia loruja sisältäneet kuvakirjat Kerttu ja Perttu ja muut talon lapset, Kissa liukkaalla jäällä ja Satuaapinen, jota seurasi myöhemmin yhdessä Martti Haavion kanssa toimitettu Kultainen aapinen ja sarja kansakoulun lukukirjoja.

Aale liikkui kustantajan tilaisuuksissa ja kirjallisissa matineoissa Rauhankadulla asuneen Haavion kanssa. Runoilijat löysivät syvän yhteyden ja rakastuivat. Tynnin Ylitse vuoren lasisen -kokoelman runoissa Martti on kaikkialla läsnä. Aale kirjoitti: Kuulen hänen askeleensa Säätytalon takana olevan puistikon hiekkakäytävillä ja kuulen puiden huminan, kun kuljemme niiden alla. Minusta niiden ääni oli kuin kohtalo, kuin sen saarnin humina, josta kohtalomme lastut tarun mukaan leikataan. Puolisoilta rakastuminen ei jäänyt huomaamatta.

Elsa Enäjärven sairastuminen syöpään katkaisi seurustelun. Elsan kuoleman jälkeen vuonna 1951 suhde lämpeni uudelleen ja Aale pyysi mieheltään avioeroa. Kauko Pirinen torjui pyynnön jyrkästi. Vuonna 1956 perhe muutti Vuorimiehenkadulle asuntoon, jonka Aale halkaisi kahtia, ja käynnisti Kaukon vastarinnasta huolimatta avioeroprosessin. Avioero sai lain voiman helmikuussa 1960. Aale ja Martti Haavio saattoivat  vihdoin solmia avioliiton.

Riitta Seppälä on Aale Tynnin tytär ja elämäkertateoksen Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu (WSOY 2013) toinen tekijä yhdessä poikansa Mikko-Olavi Seppälän kanssa.

*

MAALISKUU 2014

HANNU RAITTILA: Terminaali

”Orjakauppa on maailman toiseksi tuottoisin laittoman liiketoiminnan muoto ja sen arvioidaan kohta ohittavan ykkössijaa pitävän huumekaupan...”

Hannu Raittila kuvaa muun muassa kirjassaan Terminaali, ketkä pärjäävät maailmassa ja miten: yhteiskunnallinen asema ratkaisee ja mielikuvitus, nokkeluus, luovuus...

Lukekaa ihmeessä! Hieno kirja.

HELMIKUU 2014

NOVELLI PALAA: Matkanovelleja, WSOY 2013

*

TAMMIKUU 2014

KJELL WESTÖ: Kangastus 38 

*

KOLMEVUOTIAS MESTAN LUKUPIIRI

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

Krunikka 4-2013

Tästä ei sitten puhuta, Lennen isä sanoi tiirojen takerruttua kiinni pitkänsiiman koukkuihin. Kuulin lukiessani lintujen kirkunan, kun niitä lyötiin melalla hengiltä. Toisaalla kirjassa Lenne itki Vekku-koiralle äitinsä lähtemistä. Nyt hän tiesi: äiti halusi jotakin muuta kuin hänet.

Mooses Mentulan romaani Isän kanssa kahden oli asukastila Krunan Mestan lukupiirin lokakuun kirja. Se on Lenne-pojan koskettava lämmöllä kirjoitettu selviytymistarina avioerotilanteessa. Se on kirja lapsista, joiden aikuinen katse paljastaa vanhempien muuttuneen lapsiksi. Mentulan romaani on hienosti päivitetty versio Timo K. Mukan Lapista. Mestassa mukana ollut kirjailija kertoi romaanin taustoista: myös hän oli muutaman vuoden opettajana Lennen koulua muistuttavassa lappilaisessa koulussa.

Syyskuun lukupiirissä puolestaan juhlittiin 100-vuotiasta tyttömäistä Saima Harmajaa. Herkistä akvarelleista tunnettu Sinikka Hautamäki  kertoi Elämä on kaunis-kirjan kuvitustehtävästä. Mukana olleilla oli myös tilaisuus nähdä runokirjassa olleita herkkääkin herkempiä vesiväritöitä. Lisää hänen akvarellejaan voi nähdä muun muassa Galleria Marian joulunäyttelyssä.

JOULUKUU 2013

MONIKA FAGERHOLM: Lola ylösalaisin, Teos 2012

*

MARRASKUU 2013

EDMUND DE WAAL: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, S & S, 2013

*

LOKAKUU 2013

MOOSES MENTULA: Isän kanssa kahden, WSOY 2013

*

SYYSKUU 2013

SAIMA HARMAJA  - 100 v.

SINIKKA HAUTAMÄKI, Saima Harmajan Elämä on kaunis - kirjan kuvittaja oli lukupiirivieraana.

TOUKOKUU 2013

KAARI UTRIO: Oppinut neiti, Amanita 2011

*

HUHTIKUU 2013

JARKKO TONTTI: Luokkakokous, Otava 2007

*

MAALISKUU 2013

KAZUO ISHIGURO: Ole luonani aina, Tammi 2005

*

HELMIKUU 2013

JOEL HAAHTELA: Traumbach, Otava 2012

*

TAMMIKUU 2013

RIIKKA PULKKINEN: Vieras, Otava 2012

*

KIRJAILIJOIDEN KRUUNUNHAKA

Kolumni

Kirjoittanut SKITARI

Krunikka 3-2013

Krunika on houkutellut ja inspiroinut muitakin kirjailijoita kuin Pohjoisranta 12 patriisitalossa asuvaa, Finlandia-palkittua Jörn Donneria. Samassa Puhvelin korttelissa Rauhankatu 3 asui 1940-1954 akateemikko Martti Haavio, P. Mustapäänä tunnettu kirjailija. Monille ovat mieleisiä runot läkkiseppä Lindbladista. Elsa Enäjärvi-Haavio oli arvostettu kansanrunoustutkija ja tietokirjailija.

Samaisen korttelin Meritullinkatu 13:ssa asuivat Olavi Paavolainen (1948-1952), Tulenkantaja -kirjailijaryhmän keulakuva ja lapsuutensa talossa viettänyt, kahteen kertaan Finlandia-palkittu Bo Carpelan. Skitari sattuu asumaan samassa talossa ja vieläpä Paavolaisen entisessä huoneistossa.

Bo Carpelanin runokokoelmaan Gården (Piha) on tallentunut kirjailijan lapsuudenmuistoja ja tunnelmia 1930-luvulta. Tarkkasilmäisen pojan mielikuvitus sai talon ja sen asukkaat elämään. Kirjassa mennyt maailma kasvaa esiin; Kruununhaan kivimuurit ja kerrostalon asukkaat, erityisesti lapset, vanhukset ja vähäosaiset, jotka helposti kulkevat läpi historian huomaamattomina.

Kun Bo Carpelan kävi kutsuvieraana entisen kotitalonsa 100-vuotisjuhlissa 23.5.1990 hän kirjoitti Skitarin Piha-kirjaan "En återkomst till tiden i början av 30-talet - fantastiskt". Carpelanin monipuolisuutta osoittaa, että hän

kirjoitti Henrik Tikkasen kanssa Svenska Teaternille 1950-luvun lopussa ensimmäisen kotimaisen musikaalin Tadd. Ohjaajana oli itse Lasse Pöysti.

Krunikassa on myös asunut lukuisia Krohnien kulttuurisuvun edustajia. Eino Krohn oli kirjallisuustieteen ja estetiikan professori, Sven Krohn Lokakuun ryhmän perustaja ja Alf Krohn Taide-lehden päätoimittaja. Julius Krohn, kirjailijana Suonio, opiskeli kansanrunoutta Elias Lönnrotin johdolla ja toimiessaan suomen kielen ja kirjallisuuden professorina oli Aleksis Kiven vankkumaton tukija. Yksi hänen tyttäristään oli kirjailija Aino Kallas. Maneesikatu 2:ssa syntynyt kirjailija Aarni Krohn asui 30 vuotta muualla, mutta palasi sittemmin kotikulmilleen.

Keisarinna Maria Feodorovnan mukaan nimetystä Mariankadusta kehittyi varsinainen kirjallisuuden tyyssija. Kaupungin toiseksi vanhimmasta kivirakennuksesta, v. 1764 tulli- ja pakkahuoneeksi valmistuneesta talosta tuli poliisiaseman jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjatalo. Naapurissa, Mariankatu 7, kauppaneuvos Henrik Borgströmin asuintalon suojissa kortteerasivat jonkin aikaa mm. kansallisrunoilijamme J. L. Runeberg sekä Z. Topelius ja J. V. Snellman.

Kirjailija Henrik Tikkanen kertoi kohua herättäneessä romaanissaan Mariankatu 26 kamppailustaan alkoholin kanssa. Henrik ja hänen vaimonsa Märta kehittelivät Hufvudstadsbladetiin muka suurten ajattelijoiden aforismeja, jotta ne julkaistaisiin. Ja täydestä meni.

Mariankatu 24:ssa piti "talvipesää" kainuulainen lempikirjailija Ilmari Kianto. Tikkasen mukaan "Naapuritalon porttikäytävässä olevalla puupölkyllä istui kirjailija Iki-Kianto tohveleineen ja keppeineen ja tiiraili himokkaasti ohi kulkevia naisia". Naiskauneutta itsekin arvostava Tikkanen osasi varmaan tulkita oikein kirjailijakollegan katseen.

Mariankadulla asui myös etenkin Kiljusen herrasväki-kirjoista tunnettu Jalmari Finne ja Liisankadun puolella Alastalon salissa-romaanin kirjoittaja Volter Kilpi. Oikokadulla oli kirjailija Tatu Vaaskivellä kortteeri ja Kristianinkadulla asui Arto Paasilinna kirjailijauransa alkuvuosina.

*

TAITELIJAKIRJA

PK-KULTTUURI 2012

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

Siis mikä? Kirja? Ei kun taiteilijakirja! Taiteilijakirjat eivät ole kirjallisuutta, eikä niiden tarkoituksena ole myöskään olla taiteesta kertovia kuvateoksia. Taiteilijakirjat on tehty itsenäisiksi taideteoksiksi. Marcel Duchampin sanoin: Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.

Livre d'artiste, taiteilijakirja, syntyi kirjankuvituksen lajina Ranskassa 1900-luvun alussa. Teollisesti tuotetun kirjan vastapainoksi haluttiin yksilöllisiä, kokeellisia teoksia, joiden kuvituksena käytettiin tunnettujen taiteilijoiden alkuperäisvedoksia. Muun muassa Picasso, Matisse ja Chagall ovat tehneet taiteilijakirjoiksi määriteltyjä teoksia. Dadaistien, surrealistien ja futuristien kirjakokeiluja voidaan pitää tämän lajityypin edelläkävijöinä. Esim. monet Rikhardinkadun kirjaston kokoelman taiteilijakirjoista on koostettu laatikoiksi, rasioiksi, koteloiksi, salkuiksi ja kortistoiksi. Materiaalina teoksissa on käytetty lähes mitä tahansa. Usein työt on tehty kierrätysmateriaalista.

Kirjastonjohtaja Jorma Mähönen Rikhardinkadun kirjastosta kertoi sysäyksestä, josta taiteilijakirjaosaston synty alkoi lopullisesti muotoutua. Samalla hän esitteli kokoelman 10-vuotiskalenteria.

- Yliopiston kirjastolla oli 1988 massiivinen näyttely. Siellä syntyi päätös taiteilijakirjakokoelmasta, joka sopii hyvin Rikhardinkadun kirjaston toisen kerroksen käsikirjaston yhteyteen.

Toisen kerroksen taiteilijakirjakokoelma perustettiin vuonna 2000. Se onkin ainoa julkinen taiteilijakirjakokoelma Suomessa. Kokoelmaa kartutetaan jatkuvasti. Osan teoksista kirjasto saa myös lahjoituksina. Tällä hetkellä teoksia on yli 300. Kokoelma löytyy myös RikArt-verkkogalleriasta: www.lib.hel.fi/rikart. Siellä muun muassa taiteilijat kertovat itse omista teoksistaan.

Taiteilijakirjakokoelman hyvä hengetär

Vaikka taiteilijakirjakokoelma on Jorma Mähösen ja kirjastonhoitaja Emmi Martinin yhteinen projekti, se on enemmän, koska osasto on Emmi Martinille aivan erityisen rakas silmäterä. Se on sitä hänelle edelleenkin, vaikka hän on ollut muutaman vuoden eläkkeellä. Hän käy mielellään sovitusti esittelemässä esim. koululaisryhmille lasiovien suojassa olevia aarteita. Samalla hän tartuttaa oman innostuksensa katsojaan taiteilijoilta itseltä kuulemilla teoksiin liittyvillä kiehtovilla tarinoilla. Näistä yksi liittyi ikivanhan kirjan näköiseen taideteokseen:

- Olof Kangas, hän on tehnyt yli 20 vuotta taiteilijakirjoja, käyttää näihin pohjana vanhoja kirjoja. Bonden bok-niminen kirja, v. 1999, näyttää ulospäin kirjalta, mutta  tämä kätkee sisälleen sidottuja pikku paketteja. Koska nämä sisältävät salaisuuden, näitä ei saa koskaan avata. Kaiken kaikkiaan näihin kätkeytyy paljon huumoria ja leikkimieltä.

Toiseksi Emmi esitteli tulisieluisen taiteilija Tatjana Bergeltin teoksen Elias in der Zahlenwelt vuodelta 2000.

- Tämä on tyypillinen haitarikirja. Tatjana on käyttänyt tässä teoksessa vanhan itäsaksalaisen tehtaan kellokortteja.

Saksalaissyntyinen pitkään Suomessa asunut Tatjana Bergelt on perustanut Naum Book Art - Suomi -taiteilijakirjaryhmän. Siihen kuuluu kymmenkunta ryhmänä usein esiintyvää taiteilijaa.

Seuraavaksi Emmi esitteli Jenni Iivosen työn Taskulampi n:o 31 vuodelta 2000.

- Pienen kirjan ideana on pitää tämä taskussa. Kun tulee joku mieliharmi, paha tai surkea olo, kirja otetaan esiin. Sisältä paljastuu kuva: sininen iltahämärä, kettu, teekuppi, joku soutaa järvellä. Tätä kuvaa katsoessa paha mieli häviää.

Totta se oli! Aikamme sitä katseltuamme hymyilimme Emmin kanssa entistä hyväntuulisemmin. Olo muuttui auvoiseksi. Suloinen pieni kuva voi saada ihmeitä aikaan!

Rakkaudesta kirjaan

Jäätyään vuonna 2004 eläkkeelle kirjastonhoitajan tehtävistä Martin palkittiin Rakkaudesta kirjaan -palkinnolla hänen johdateltuaan lukijoita kirjastossa 40-vuoden ajan tiedon lähteille. Taiteilijakirjakokoelman vaalimisen myötä Emmi Martinille mahdollistui yhdistää työhön myös rakkaus taiteeseen.

*

JOULUKUU 2012

HELENA ANHAVA: Toimita talosi, Otava 2006

*

MARRASKUU 2012

ULLA-LENA LUNDBERG: Jää, Teos 2012

*

LOKAKUU 2012

SIRPA KÄHKÖNEN: Hietakehto, Otava 2012

*

SYYSKUU 2012

MARTTI ANHAVA: Romua rakkauden valtatiellä, Otava 2011

*

TOUKOKUU 2012

JUHA ITKONEN: Seitsemäntoista, Otava 2010

*

HUHTIKUU 2012

ROSA LIKSOM: Hytti nro 6, WSOY 2011

Rosa Liksom: Tyttö ja Vadim Kaalikorva

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2012

Yksi hyvin konkreettinen motiivi kirjoittaa tämä kirja oli halu kirjoittaa tytölleni Neuvostoliitosta, jota ei enää ole. Hän on nyt 13-vuotias. Hänhän tuntee vain Venäjän. Monen kirjan sijasta tästä yhdestä olisi vähän yksinkertaisempaa lukea, millainen oli Neuvostoliitto, kirjastaan Hytti nro 6 Finlandia-palkittu Rosa Liksom sanoi.

Hän jatkoi:

- Fakta tietysti on, että Venäjä muuttui aika vähän. Byrokratiakäytännöt ja matkustus muuttuivat, mutta kulttuuri! Se tapa elää, se on niin voimakas ja vanha. Siellä on sellainen sanontatapa, että emakko kääntää kylkeään kerran 300 vuodessa. Kyljen kääntö tapahtui vallankumouksessa. Sen jälkeen se ei ole vielä ehtinyt kääntyä paljonkaan.

Kirjailija Rosa Liksomille Venäjä on rakas harrastus. Se jatkuu edelleen. Kiinnostus syventyi 1980-luvulla, jolloin hän opiskeli Moskovassa.

- Venäläisen kirjallisuuden perinne on valtavan upea!

Helsinkiläisille Liksom tuli tutuksi Galleria Pelinillä Siperia-kuvillaan. Liuta avajaisyleisön seassa liikkuneista nuorista oli sonnustautunut univormuihin ja koppalakkeihin. Yksi näistä aurinkolasipäisistä oli Rosa Liksom. Yleisöstä useimmille ei kuitenkaan selvinnyt, kuka. Samaan aikaan vuonna -86 töitä oli esillä myös Moskovassa.

Esikoisteos Yhden yön pysäkki sävähdytti vuonna -85. Ensimmäinen myyttiseen Siperiaan liittyvä kirja Väliasema Gagarin ilmestyi-87. Se perustuu suullisesti kerrottuihin tarinoihin hieman muunneltuina.

- Hytti nro 6 on ihan toisenlainen. Gagarinin aikoihin olin nuori 26-vuotias. Nyt olen 53-vuotias. Tässä välissä on tapahtunut todella paljon. Olen muuttunut myös ajatuksellisesti siitä ajasta. Kokonaisnäkemyskin on ihan erilainen.

Tyypillinen junamatka, oikeastaan älyttömän tyypillinen Siperian junamatka, Rosa kuittasi junamatkan venäläisen hepun kanssa. Juoni ei ole hatusta temmattu, mutta kirjailijan vapauksin elementtejä on lainattu muistakin matkoista.

- Olen tehnyt kaksi kertaa tämän Siperian matkan. Toisen kerran Pekingiin ja toisen eka kerran tämän Ulan Batoriin, missä kävin kääntymässä.

Hytti nro 6:n kirjoittamisen Liksom aloitti viisi vuotta sitten. Se on käynyt lävitse monia muodonmuutoksia, joista vähäisin ei ole tytön vuolauden supistuminen yhdeksi repliikiksi.

- Ensimmäisessä versiossa tyttö puhui koko ajan. Vähitellen repliikit tippuivat. Tyttö oli niin nuori. Hänen kykynsä vastata miehen vyörytykseen kävi mahdottomaksi. Kolmen kirjoitusvuoden jälkeen repliikit alkoivat vähetä todella roimasti. Lopulta jäi kolme, joista vielä kaksi jäi pois. Se yksi kuittaa kaiken.

Innoittaja ja gargantuamainen jättiläinen

Hyttikumppanina tyttö on venäläisen Vadimin, kaalikorvan, innoittaja.

- Hänellä oli kerrankin hyvä kuuntelija. Suurimman osan ajasta mies on niin kännissä, että on turha sanoa mitään, koska hän ei ole vastaanottava. Hän haluaa itse puhua.

Sulle on kiva tarinoida tyttösein, kun et sä ymmärrä yhtään mitään, kirjassa mies sanoo. Mies halusi nähdä tytön hytissä piirtämän piirustuksen. Tämä ei ole mitään, hän sanoi ja viskasi piirustuksen takaisin tytölle. Sulla ei ole lainkaan mielikuvitusta, tyttösein. Piirtäisit ensiksi pienen joen ja sen yli kulkevan nätin sillan... Vadim tarkoittaa piirrosta, jonka hän suostuisi ripustamaan työmaaparakin seinälle. Lukijan mieleen muistuu venäläinen maisemamaalaus häikäsevimmillään.

Liksom on ovelasti salakuljettanut Vadimin henkilöhahmoon jättiläismäisiä ominaisuuksia: mieshän eriasteisissa kännihorinoissa kertoo koko neukkuajan historian. Jättiläinen ylettömällä ryypiskelyllään kantaa harteillaan myös suurta vadim-joukkoa, joka kävi miehen omin sanoin ryyppäämässä rakennustyömailla minimiteholla ja maksimiajalla.

Legendaarinen Siperian-rata rakennettiin 1800-luvun lopulla. Se oli pitkä projekti. Se on ollut Venäjän maalle tärkeä ja ratkaiseva. Se on myös yhdistänyt ja erottanut kansoja.

Vadimilla on pitkä työmatka Moskovasta Mongoliaan. Palkat neuvostoaikana olivat etäisissä rakennusprojekteissa kaksin- jopa kolminkertaiset. Kaukaisia alueita asutettiin myös sillä, että palkkatason lisäksi eläkkeelle pääsi varhain, opettajat esim. 50-vuotiaina.

- Ei hän montaa kertaa käynyt Moskovassa, puolen vuoden välein ehkä. Se oli hyvin palkattua työtä. Sitten oli se seikkailunhalu, joka sai tällaiset tyypit liikkeelle. Parempi siellä kuin himassa tappelemassa vaimon kanssa.

Liksomille oli tärkeää kirjoittaa kirja, joka on myös venäläiselle tunnistettava. Mikään sabluuna se ei kuitenkaan saanut olla.

- Hän dokaa siellä junassa. Ihmiset, jotka dokaa paljon, kyllähän persoona muuttuu, Rosa sanoi ja naurahti: - Kyllä se näin suomalaisellekin käy!

Kaksi seikkailijaa ja puukko

Karhean rouhea ja oudon runollinen, raju ja kipeä tuhansien kilometrien matka yhdessä miehen kanssa, joka on tottunut ottamaan naisen vaikka väkisin. Mukana hytissä kulkee koko matkan ajan miehisen vertauskuvallinen puukko. Kaalikorvainen Vadim on saanut sen isältään. Hytissä puukolla puolitetaan sokeripalat, leikataan leipää ja rapsutetaan korvallista. Ei mies salaa: sillä on myös tapettu.

- Jos lähdetään Kalevalasta, siellä on tämä puukko, joka jää ainoaksi perinnöksi Lemminkäiselle.

Liksomin kirjan hyttimiehen puukko on myös ainut muisto hänen isästään. Sillä on tapettu monessa sukupolvessa.

- Se on symboli. Se mies halusi sen loppuvan. Sillä matkalla siltä katkesi joku. Joku päättyi hänen elämässään.

Ulan Batorissa Vadim lahjoittaa puukon tytölle. Tyttö ei halua torjua lahjaa, koska ymmärtää sen psykologian. Kirjassa mies naurahtaa saatuaan tytöltä siitä 25 ruplaa. Kumpikin ymmärtää, mistä on kysymys. Kaikkiaan tämä on kiehtova päätös matkalle mystisessä Mongoliassa, jossa yksin matkustava nainen on melko suojaton. Ilman Vadimia arkeologi-tytölle matkan tarkoitus olisi jäänyt myös toteutumatta.

- Mä en ole sen tyyppinen kirjailija, että miettisin kauheasti, mitä kirjoitan. Otan kirjoittamisen hyvin intuitiivisesti. Mä en oikeastaan koko aikana miettinyt sitä, minne se puukko menee, Liksom pohdiskeli.

Kirjailija ja kuvataiteilija

Rosa Liksom kuvittaa matkan kirjoittamalla. Lukijan on helppo kulkea mukana. Kun juna nytkähtää matkaan, muovikaiuttimesta alkaa soida Šostakovitšin kahdeksas jousikvartetto. Tšaikovskin Romanssi, Faunin iltapäivä... Beethovenin seitsemäs, se jonka hillitöntä osaa jotkut aikalaiset epäilivät sävelletyksi, kuinka ollakaan, humalassa. Ikkunan takana maisemat vaihtuvat.

- Tykkään kirjoittamisprosessista. Jos teksti olisi heti valmis, se ei olisi yhtään niin mielenkiintoista. Maalauksissa mä en hio mitään.

Liksom myönsi hioneensa tätä kirjaa todella paljon.

- Olen kaikki muutkin kirjat tehnyt hyvin huolella. Tämä Hytti on kuitenkin todella kirjoitettu kirja. Se ei kuitenkaan saa näkyä lukijalle.

Kirjaa käännetään parhaillaan venäjäksi, ranskaksi, saksaksi ja ruotsiksi. Erityisesti Venäjällä ilmestyvässä käännöksessä ei saa olla yhtään virhettä. Siellä lukija tarttuu niihin heti. Kääntäjästä esim. miehen puhe on venäläiselle täysin uskottavaa.

Tarinankertoja Rosa Liksom lopettaa kirjan tšehovilaisittain Moskovaan! Moskovaan! Matkakokemustensa jälkeen tyttö on valmis ottamaan vastaan lähes mitä tahansa.

*

MAALISKUU 2012

EEVA-KAARINA ARONEN: Kallorumpu, Teos 2011

HELMIKUU 2012

MERETE MAZZARELLA: Ainoat todelliset asiat, Tammi 2012

Merete Mazzarella - Kolmiodraama

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2012

"Mutta vielä en ole saanut sanotuksi tärkeintä. En muuttanut aviomieheni kanssa mutten liioin muuttanut yksin."  Hän muutti miehen kanssa, josta tuli hänen aviomiehensä. Puoli vuotta aikaisemmin hänelle oli käynyt täysin selväksi: missä ikinä asuisikin, tämän miehen luona olisi hänen kotinsa.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Merete Mazzarella, s. 1945, jäi eläkkeelle Helsingin yliopiston Pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tehtävistä. Hän väitteli 1981 Nobel-kirjailija Eyvind Johnsonista.

Diplomaattiperheen tyttärestä tuli maailmankansalainen. Tanska, Kiina, Sveitsi, Englanti ja Bulgaria tulivat tutuiksi. Maasta toiseen muuttanut Mazzarella ei päässyt juurtumaan. Diplomaattiperheessä myös kuri oli ankara. Lasten oli osattava käyttäytyä moitteettomasti.

Ulkomailla vietetyt vuodet antoivat hyvän pohjan tarkkailla minää ja minän suhdetta ulkomaailmaan. Mazzarella kirjoittaa itsestään, mutta vähän sivusta. Hän ei myöskään tee draamasta suttuista kolmiodraamaa, koska hän on siihen liian hyvinkasvatettu. Romaanissaan Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä hän myöntää:

- En halua paljastaa kaikkea, vaikenen paljosta. En halua puolustautua.

Aikuistuminen

Kirjailija kirjoittaa kirjan ensimmäisellä sivulla aikuistuneensa 65-vuotiaana. Rakastunut nainen katkaisi napanuoran ja myi lapsuudenkotinsa muuttaen Huvilakadulta Töölöön. Hän hankkiutui eroon kirjeistä, osasta kirjoista, vaatteista joita ei ollut käyttänyt. Hän hankkiutui eroon koriste-esineistä, vanhoista huonekaluista. Hän tunnisti itsensä brittitaiteilija Michael Landyn ajatuksista kulutusyhteiskunnasta. Landy päätti esitellä elämänsä kuluttajana ja järkyttyi havaitessaan omistavansa yli viisituhatta esinettä. Niistä suuri osa oli lahjatavaroita, joita hän ei ollut koskaan käyttänyt.

Tabu

Kirjassa eletään keväästä kevääseen. Mazzarella on rohkea. Hän kirjoittaa aiheesta, josta ei mielellään puhuta. Aihe on tabu. Hän kirjoittaa naisesta, joka rakastuu 64-vuotiaana itsensä ikäiseen mieheen jättäen samalla 80-vuotiaan aviomiehensä. Kirjassa ystävätär, joka ei tämän jälkeen enää halua olla missään tekemisissä kirjailijan kanssa, symboloi hyvinkin niitä monia, joiden moraalia rakkaus loukkaa. Mazzarella ei kiellä kohdelleensa miestään häikäilemättömästi.

- Oli miten oli, tämä teos käsittelee noiden tapahtumien jälkeistä aikaa, jolloin oli tärkeintä saada taas lujaa maata jalkojen alle, päästä tasapainoon ja palata arkeen.

Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu (Marilyn Monroe).

Mazzarella alkoi ajatella jälleen työtä kaksi vuotta eläkkeelle jäämisen jälkeen, vuosi rakastumisen jälkeen, puoli vuotta muuton jälkeen ja puolivälissä muistiinpanojen tekoa. Hän pohtii myös isänsä suhdetta työhön:

- Jos olisin tivannut häneltä hänen työnsä tarkoitusta, hän ei olisi ymmärtänyt mitä ajoin takaa, vaan olisi kummastellut mikä minua oikein vaivasi. Vielä vähemmän hän olisi ymmärtänyt, jos olisin kysynyt saiko hän toteuttaa itseään työssään, ja jos olisin kysynyt oliko se hänestä hauskaa, hän olisi varmaankin loukkaantunut.

Toisaalta hän myöntää että neljäkymmentä vuotta sitten olisi itsekin ollut ihmeissään, jos joku olisi udellut hänen työnsä tarkoitusta.

Mainoskampanjassa Blue 1:n koneen etuosassa mukavasti sijaitseva bisnesluokka esitellään työväenluokan matkustamoksi. Ajassa valppaasti liikkuva Mazzarella havainnoi:

- Tämä mainostemppu antaa oivan uuden sisällön vanhalle sanonnalle "Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä". Mainos on irvokas ja tosi.

Edelleen kaunis nainen

Kirjassa on paljon huomioita, sitaatteja ja viitteitä luettuun. Mazzarella on myös herkistynyt miten ulkomaailma määrittelee ikääntyviä. Olette kaunis nainen, edelleen, rintaliivimyyjätär sanoo tai kylpyammeen asentaja saatuaan työn valmiiksi vinkkaa olevansa jälleen käytössä, kun tilaajat eivät enää itse pääse ammeesta pois.

Mazzarella kirjoittaa:

- Kylvemme ammeessa, avomieheni ja minä. Kylpyamme on pieni, tulemme hyvin lähelle toisiamme, se on tarkoituskin. Kylvemme pitkään, olemme sytyttäneet kynttilän, juomme pienen pullollisen kuohuviiniä. Juomme maljan toisillemme, sille että pääsemme yhä ammeeseen ja siitä ylös.

Kirja päättyy kevääseen, jonka jälkeen kesä, syksy ja talvi. Helmikuussa kirjailija Merete Mazzarella avioitui rakastettunsa kanssa valmistautuen samalla jälleen uuteen kevääseen.

*

TAMMIKUU 2012

VIIVI LUIK: Varjoteatteri, Tammi 2012

Kirjan suomentaja Anja Salokannel oli mukana lukupiirissä

*

JOULUKUU 2011

ILKKA KUUSISTO JA JARMO PAPINNIEMI, Sävelten siivilä, Otava 2011

Ilkka Kuusisto ja Jarmo Papinniemi:

SÄVELTEN SIIVILÄ - MUSIIKILLISIA KOHTAAMISIA

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2011

"Kymmeniä tunteja Ilkka Kuusiston puhetta nauhoitettuani ja kaikki nauhat purettuani olen ällistynyt ja iloinen. Ällistynyt siitä, missä kaikessa Ilkka on ehtinyt olla mukana, ja iloinen siitä, että olen saanut tehtäväkseni näin hauskan kirjoitustyön. Ilkan muistelusten myötä sukelletaan Suomen musiikkielämän lähihistoriaan. Jazz, kuorolaulu, urkumusiikki, ooppera, Yleisradio, teatterimusiikki, Fazerin levytuotanto, musiikkikilpailut..." Näin Jarmo Papinniemi toimittamassaan Sävelten siivilän alkusanoissa (Otava 2011).

Ilkka Kuusisto aloittaa omissa alkusanoissaan näin: "Oikeastaan olisin halunnut merille."

Isä, säveltäjä prof. Taneli Kuusisto kehoitti kuitenkin suorittamaan ensin kanttori-urkurin tutkinnon. Sen jälkeen Ilkka voisi lähteä.

- Suoritin tutkinnon, ja kävi niin kuin Taneli oli tainnut ounastellakin. Juutuin muusikon hommiin, ja merenkulku jäi tärkeäksi harrastukseksi. Mutta oli aivan hilkulla, ettei minusta tullut musiikkia harrastava merimies, kuten Jouko-serkustani.

Kirjan alkuvaiheista Kuusisto kertoi:

- Olen aikamoinen pulisija, ja tutut alkoivat sanoa, että tarinoitani pitäisi ryhtyä kirjoittamaan muistiin. Mutta en minä osaa kirjoittaa muita kuin nuotteja. Ilokseni Jarmo Papinniemi suostui hoitamaan kirjoituspuolen.

Kuusiston toiveen mukaisesti kirjasta tuli luontevan hauska ja lukijalle hyvää tekevän tärkeilemätön. Kyvyn nähdä asioista hauskemmatkin puolet, Ilkka Kuusisto sanoo saaneensa äitinsä raumalaisuudesta.

- Rauman kieli pakottaa humoristiseksi.

Lukijalle on myös selvää: muistelija ja kirjoittaja ovat samalla aaltopituudella vai ovatko? Kuinka helppoa Kuusiston äänen tavoittaminen oli? Papinniemi kertoi, ettei Ilkan äänen oikean soundin tavoittaminen ollut ollenkaan helppoa:

- Kaunein kiitos tuli Pekka Kuusistolta. Tää kuullostaa ihan niin kuin Ilkka puhuis, hän sanoi.

Nuotinnielijä, nelosia, kettua ja varista...

Oopperaorkesteri tarvitsi Borgy ja Bessiin avustajan ensimmäiseen viuluun. Ilkka Kuusisto oli jo asettunut johtajan paikalle yleisön odottaessa salissa, kun takariviin astui Heimo Haitto viulu kainalossaan. Orkesteri sähköistyi. Ensiviulun soittajat vaativat, että Haiton piti mennä etupulttiin konserttimestarin paikalle. Kuusisto kuiskasi:

- Oletko soittanut tätä ennen?

- En, mut kyl mie soitan. Ala sie vaa johtaa.

Kuusisto oli esityksen jälkeen häikäistynyt:

- Haitto oli aivan uskomaton nuotinnielijä, hänellä oli fantastinen prima vista. Heimo katsoi yhdellä silmällä nuotteja ja seurasi toisella rävähtämättä kapellimestaria. Se oli loistavaa.

Vähän aikaisemmin rasavilli SYK-läinen oli kuulunut koulun "huligaanijoukkoon", joka muun muassa kilpaili virhepinnoista kielikokeissa. Näinä vuosina Elina Salo kuitenkin päihitti Ilkan saatuaan alle viitosen keskiarvon Kuusiston saadessa 5,04.

Kettu ja varis? Muistelo on tarinoiden ja sattumusten runsaudensarvi niin kuin elämä itse. Tiesittekö esim., että sotavuosina Ravintola Eliten ruokalistalla tarjoiltiin kettua ja paistettua varista?

Nuoruus sodan jaloissa

Sotavuodet Ilkka vietti maaseudulla, Ruotsissa, mutta myös Helsingissä.

- En muista koskaan sodan aikana pelänneeni sotaa, mutta jälkeenpäin huomaan sota-ajan vaikuttaneen myöhempään päätöksentekoon.

Vaikka Kuusisto Helsingissä nukkui sodan aikana Olaus Petrin kirkon hälytyssireenin vieressä, hän ei koskaan herännyt hälytykseen hyvien unenlahjojensa johdosta.

- Se sota elää kuitenkin voimakkaana muistissa.

- Tämäkin puuttuu kirjasta, Jarmo huomioi kuultuaan hälyytyssireenistä.

Kirjan nimeä pidettiin alussa Otavalla lähinnä työnimenä, mutta Kuusisto perusteli nimivalintaa:

- Muisti on tavallaan se siivilä, ja mikä on lorahtanut sen läpi, on ok.

Kuoromaailman kahtiajako

Kuoromaailmassa tapahtui murros 50-luvulla. Harald Andersénin johtama Chorus Sanctae Ceciliaen jakoi kuoromaailman kahtia. Sodan jälkeisen voimaa uhkuvan mieslaulun rinnalle tuli kevyt laulutapa. Klemettiläiset mieskuoromiehet pilkkasivat sitä kuitenkin "haamulauluksi". Ilkka Kuusisto johti kymmeniä kuoroja.

- Jostain syystä kuoron johtaminen oli sellainen musiikillinen toimiala, joka tuntui sopivan minulle hyvin.

Aino Ackté

Säveltämisen omasta tahdosta:

- Jos oopperan tekeminen olisi pelkästään säveltämistä, jatkaisin sitä varmasti niin kauan kuin kuulen, näen ja sormeni liikkuvat.

Kuusisto siteeraa Karlo Kramsun runoa: "ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki".

- Valitan silti vähän, koska alan tulla vanhaksi. En aio enää Aino Acktén jälkeen säveltää isoa oopperaa.

Oopperan viimeisessä kohtauksessa kenraali Jalander työntää kuolemansairasta Ainoa pyörätuolissa. Etäältä kuuluu virrenveisuuta. "Huono melodia, omituinen soinnutus", Ackté kritisoi alkaen itse laulaa: "Aina laulavat jumalastaan, ei ole minun jumalani tuo. Luonto, siinä Jumalani. Värähtelyä, josta sävelet, musiikki - Sibelius... ja värit - Albert... Kaikki on kaunista, kaunista, kaunista."

Albert? Ainolla ja Albert Edelfeltillä oli romanssi Pariisissa.

- Aino Acktén viimeiset ajatukset eivät ole kaukana minun omista ajatuksistani, Kuusisto sanoi.

Tähän Ilkka Kuusiston lauseeseen myös Jarmo Papinniemi lopettaa Sävelten siivilä-kirjan.

*

MARRASKUU 2011

ELINA HIRVONEN: Kauimpana kuolemasta

*

LOKAKUU 2011

KRISTINA CARLSON: William N. Päiväkirja, Otava 2011

vrt. Kristina Carlson > HUHTIKUU 2011

*

TOUKOKUU 2011

HELMI KEKKONEN: Kotiin, Avain 2009

                                    Valinta, Avain 2011

Helmi Kekkonen kirjoittaa kovasta maailmasta

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2011

"Aloitettuani en voinut enää lopettaa; kirjoitin tuntikausia öisin kun en halunnut nukahtaa ja nähdä unia Eliaksesta, herätä ja tajuta että ne olivat vain unia, tai Iljasta, hänen käsistään ja naurustaan, tavoista joilla ilmeet poikani kasvoilla muuttuivat..."

Keijumaisen hennon Helmi Kekkosen, s. 1982, uusi romaani Valinta (Avain 2011) ilmestyi elokuussa. Kirjassa äiti Ruut pitää päiväkirjaa. Kekkonen kirjoittaa kirjoittamalla suruaan purkavasta äidistä. Äidillä on salaisuus. Kirjaan on tämän takia helppo samaistua. Meillähän itse kullakin on omat salaisuutemme.

Talo meren rannalla

Romaanin talo on sellainen, jollaisessa kirjailija olisi Turun saaristossa kesänsä viettäneenä itsekin halunnut asua.

- Näin saaristossa tällaisen talon, Helmi Kekkonen paljasti.

Novelliksi tarkoitettu vanhaan taloon meren rannalla sijoitettu tarina kasvoi vähitellen romaaniksi. Kirjassa äiti ja kaupungista tullut tytär Aava pakkaavat. Leskeksi jäätyään äiti muuttaa pois isosta talosta kerrostaloyksiöön. Romaanin takaliepeessä tiivistetään muistaminen ja unohtaminen: Mitä jos me muistammekin juuri sen minkä haluaisimme unohtaa. Äidin ja tyttären on kirjan muutamana päivänä uskallettava katsoa menneisyyteen voidakseen jatkaa eteenpäin. Heidän on ylitettävä vuosien hiljaisuus.

Isän kuolema

"Isä kuoli viime keväänä yllättäen, kaatui keskelle pihaa halkopino sylissään. Halot levisivät ja kierivät pitkin hiekkaista maata, niin minä sen kuvittelen. Isä makaa keskellä halkoja, ovatko silmät auki vai kiinni, sitä en tiedä mutta juuri sen haluaisin tietää. Näkevätkö ne pelkkää pimeää vai..."

Kirjan aloitus on mieleen painuvan dramaattinen. Aava oli ajanut pihaan vain tunti aikaisemmin. Romaanin äiti näkee miehensä kaatumisen ikkunasta. Aava sitä vastoin on selin näkymään.

Novellikokoelmasta Kotiin (Avain 2009) Kekkosen näkökulma Valinnassa on muuttunut päinvastaiseksi. Nyt mennään kodista poispäin. Aavan lisäksi aikaisemmin ovat lähteneet jo veli Ilja ja toinen tyttäristä, Aavan sisar.

Viettelijä, lumoojatar

Kekkonen kirjoittaa kovasta maailmasta. Maailmasta, jossa on kipua, surua, masennusta ja kuolemaa. Novellikokoelmassa kipuillaan joka suuntaan. Vain kirjoittajan kieli etenee kivuttomasti ja hienovireisesti. Se lumoaa kauneudellaan. Lauseet hypnotisoivat.

Kirjailijalle yksittäiset lauseet ovat tärkeitä.

- Lauseesta se lähtee. Se on minulle itsellenikin mysteeri, mistä nämä lauseet tulevat.

Idean voi sitä vastoin saada vaikkapa tuttavalta. Aatos-novelliin sain aiheen perhetutulta, joka on nähnyt miehen istumassa monena viikkona puiston penkillä, eikä sitten nähnytkään häntä. Tuli semmoinen kuva, mitähän se vanha mies siinä miettii ja tuumii. Novelli lähti siitä, Kekkonen sanoi ja jatkoi:

- Yhdessä lauseessa tiivistyy koko elämisen kauneus ja karuus, surua ja iloa ja rakkautta, kaikkia yhtä aikaa. Halusin kuvata novelleissa ihmisiä eri elämänvaiheissa. Vaikka on surullista, se ei välttämättä ole lohdutonta. Silti voi tulla jotain sen tilalle.

Marguerite Duras

on Helmi Kekkoselle läheinen. Heidän tunnelmanluontikykyään on verrattu toisiinsa. Kirjailija myönsi auliisti olleensa kateellinen eräälle opiskeluryhmänsä tytölle, joka oli keksinyt tehdä gradunsa Duras'sta. Kekkonen opiskeli Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista. Toinen hänelle läheinen kirjailija on Raija Siekkinen.

- Novellikokoelman ilmestyttyä minulta kysyttiin usein, miten minä tuon kirjan tein, kun olen niin iloinen ja nauravainen? Olen aika huono jakamaan kipeitä ja surullisia asioita. Ehkä kirjoittaminen on yksi muoto käsitellä sellaisia asioita. Ilo ja onni on helppo jakaa, mutta kipeät asiat pitää mieluummin sisällänsä. Iloiset ja onnelliset asiat haluan jakaa elämällä. itse pidän surullisista kirjoista, sellaisista jotka eivät ole paatoksellisia.

Helmi Kekkonen kertoikin kirjoittavansa sellaista tekstiä, millaista haluaisi itse lukea.

- Tykkään kirjoista, joissa kieli on merkittävässä roolissa.

Villa Kivi

Valinta-romaaniaan Kekkonen kirjoitti aluksi työn ohessa iltaisin ja viikonloppuisin. Saatuaan apurahan hän pystyi kirjoittamaan muulloinkin. Hän liittyi Villa Kiven kirjoittajiin vuokraamalla sieltä työhuoneen ensin yksin ja vähän myöhemmin toisen kirjailijan kaverina.

- Meillä on iso terassi. Sieltä on aivan taivaallinen näkymä Töölönlahdelle!

Keväällä pääsiäisen aikaan miljööstä innostuneena Helmi kertoi kirjoittaneensa kirjojen helmeksi kiteytynyttä kirjaa yksitoistakin tuntia yhtä soittoa.

Romaanin merellisenä taustamusiikkina soi Yann Tiersen "Taberly".

*

HUHTIKUU 2011

KRISTINA CARLSON: Herra Darwinin puutarhuri, Otava 2009

LOKAKUU 2011

KRISTINA CARLSON: William N. päiväkirja, Otava 2011

KRISTINA CARLSON

jäkälätutkijan jalanjäljillä

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2011

William Nylander (1822-1899) oli lääkäri ja luonnontutkija. Hänestä tuli Helsingin Aleksanterin yliopiston ensimmäinen itsenäisen kasvitieteen professori. Nylander erosi virastaan 1863, jonka jälkeen hän eli loppuelämänsä Pariisissa vapaana tiedemiehenä ja maailmankuuluna jäkälien tutkijana. Hänen arvokas jäkäläkokoelmansa on edelleen Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon merkittävimpiä osia.

Kristina Carlson, romaanistaan Maan ääreen v. 1999 Finlandia-palkittu kirjailija, ui viimeisimmässä kirjassaan jäkälätutkijan liiveihin tämän viimeisenä Pariisin vuotena. William N. Päiväkirja, Otava 2011, on kuvitteellinen. Vaikka William Nylander kirjoitti paljon kirjeitä, Yliopiston kirjaston laajan kirjeaineiston Carlson jätti tarkoituksella vähemmälle. Sitä vastoin kuolinvuonna ilmestyneet nekrologit antoivat siivet mielikuvitukselle, koska muistokirjoitukset kuvasivat Nylanderia myös yksityishenkilönä.

Eräät luonteenpiirteet, kuten epäluuloisuus ja arvostelua suvaitsematon ja tiukasti omiin mielipiteisiinsä takertuva suhtautuminen muiden tuloksiin, haittasivat Nylanderin suhteita kollegoihin. Ne haittasivat samalla hänen urakehitystään. Kun suhtautuminen lähimmäisiin oli samanlaista, hänen viimeiset vuotensa olivat lähes erakkomaiset. Vastarannankiiski kuoli vaatimattoman työpöytänsä ääreen 77 vuoden iässä.

Williamin jalanjäljissä

Romaanissa William N. Päiväkirja sukelletaan kiinnostavasti Nylanderin aikaiseen Pariisiin. Kristina Carlson itse liikkui kaupungissa kasvitieteilijän jalanjäljissä. Tiiviin romaanimuodon etuja lukijan kannalta on mahdollisuus täyttää näkymiä omilla värityksillä. Pariisin kävijän on myös helppo samaistua kirjaan, vaikka ei nyt suorastaan olisikaan ollut heittäytymässä jäkälätutkijan tavoin Seineen.

Voiko tiedemies olla kuin taiteilija? William ei kuitenkaan kysymystä pohtiessa välittänyt varsinaisesti taiteista Georges Seurat'ta lukuun ottamatta. Jäkäliä mikroskoopilla tutkivalle pointillismi tuntuikin luontevalta kiinnostuksen kohteelta. Paradoksina kuitenkin toisin kuin Seurat'n, vaikka kuoli nuorena, Williamin oma elämä muistutti kirottujen runoilijoiden kohtaloita.

Päiväkirjassa on vähän merkintöjä ajan poliittisesta kuohunnasta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei politiikka kerta kaikkiaan kiinnostanut tiedemiestä. Pyörittäessään Pariisin arkea kiinnostus tutkimustyön ohella kohdistui sitäkin enemmän niukkojen rahavarojen sijoittamiseen.

Nuortenkirjat

Carlson aloitti nuortenkirjoilla kirjoittamalla pseudonyymillä  Mari Lampinen. Näin hän on välttynyt viittauksilta nuortenkirjailijasta. Lajityyppiin suhtaudutaan vähättelevästi. Miksi, voisi aiheellisesti kysyä?

- Jos on toisinpäin, kuten esimerkiksi Hannu Mäkelän kohdalla. Hän on voinut kyllä romaanikirjailijana kirjoittaa lapsille.

Karkuun juoksemattomat kasvit

Edellisessä romaanissa Herra Darwinin puutarhuri, Otava 2009, kasveilla on merkittävä rooli. Kirja sai muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon.

- Kasvit ovat kivoja sen takia kun ne eivät juokse karkuun, lukupiirivieraamme Kristiina sanoi. - Niitä voi tutkia rauhassa toisin kuin esimerkiksi lintuja.

Isän kasvituntemus tarttui Kristinaan. Jo kouluaikana hän silloisen tavan mukaisesti keräsi ja prässäsi 80 kasvia isän nimetessä ne.

- Koulussa olin hurjan kiinnostunut biologiasta. En kuitenkaan koskaan ajatellut lähteä opiskelemaan luonnontieteitä. Mutta voi hyvin olla valistunut diletantti!

Tällainen Williamin diletantti-inhokki löytyy tietenkin myös päiväkirjasta. Häneen kirjailija itse kertoi teoksessaan samaistuvansa. Lukijapalautteen perusteella yllättävän moni sitä vastoin on löytänyt päähenkilöstä tuttuja ominaisuuksia.

Kristina Carlson luo romaaneissaan vahvan tunnelman, joka imaisee mukaansa. Heti ensi riveillä syntyi harvinainen tunne jostain oleellisesta. Tuli tunne jostain tärkeästä. Tuli myös halu lukea kirjat uudelleen! Päiväkirjan syvästi raadollista aihetta on lähestytty inhimillisesti ja koskettavasti. Jopa niin, ettei romaanista, sen sisältä olisi halunnut pois. Päiväkirja-kirja kuuluu myös tämän vuoden Finlandia-ehdokkaisiin.

*

MAALISKUU 2011

MARKUS NUMMI: KARKKIPÄIVÄ, Otava 2010

Teksti ja kuva Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri/ 2011

Kuten arvattavissa, lukupiirien suosikkeja ovat Finlandia-ehdokkaat. Näin myös krunalaislukupiirissä. Kotimaisen nykykirjallisuuden lisäksi oli sovittu lisätavoitteeksi letkeän leppoisa yhdessäolo.

Uraansa aloitteleva kirjailija Ari maksaa kaupassa vieraan pikkupojan karkkipussin. Näin romaanissa. Todellisuudessa kirjailija Markus Nummi kymmenisen vuotta sitten seurasi punavuorelaisen kaupan kassalla pikkupoikaa, jonka rahat eivät riittäneet ostoksiin. Vasta kun ostoskassista ostos kerrallaan oli osa poistettu, rahat riittivät.

Kruununhakalaiset lukupiiriläiset kuuntelivat kiinnostuneina, suorastaan ahmien, tilaisuuteen mukaan kutsutun kirjailijan vasta luettuun kirjaan liittyviä taustatarinoita.

Parnassossa oli ytimekäs kritiikkikiitos romaanin nimivalinnasta: tarttuu kuin toffee! Kirjassa lapsi saa paikan tarinan eturivistä. Kaiken kaikkiaan Karkkipäivä kertoo hyvinvointivaltion nurjasta puolesta. Kaikilla ei mene hyvin.

- Oliko rankkaa kirjoittaa rankoista aiheista?

- Tavallaan, tai sitten kirjailija siirtää rankkuuden lukijalle, Nummi vastasi lisäten kirjan henkilöistä: - Ihmisillä on hyviä pyrkimyksiä, on tulokset mitä tahansa.

Fiktiivisyysepäilyn kirjailija torjui:

- Romaani on tarkoitettu todelliseksi.

Mukana olleita kiinnosti myös tietää, mitkä ovat Markus Nummen omat suosikit?

- Luen vähän. Olen hidas lukija.

Suosikeikseen hän nosti kuitenkin Italo Calvinon ja Peter Hœgiltä Rajatapaukset. Markus Nummi sai krunalaisista monta uutta ihailijaa, jotka saivat henkilökohtaisesta tapaamisesta lisäkimmokkeen tutustua myös kirjailijan aikaisempaan tuotantoon.

Päivä oli naistenpäivä. Naistenpäivänä naiset! Miksi muuten lukupiireihin osallistuvat ovat useimmiten naisia?

*

HELMIKUU 2011

ALEXANDRA SALMELA: 27 ELI KUOLEMA TEKEE TAITEILIJAN, Teos 2010

Kirja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Kaiharin kulttuuripalkinnon. Teos oli myös Finlandia-palkintoehdokas.

 Angie: Mystinen numeroluku

 "27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon, 27 on maaginen raja, jonka ylitse astuvat vahingoittumatta vain epäonnistuneet."

 Angie: Satojen tornien kaupunki

 ".. mun oma pelkurimainen minä velvollisuudentuntoineni keskiluokkaisuuksineni käskee puskemaan eteenpäin ja tämä kaupunki on niin aavemainen niin epätodellinen niin absinttihallusinaation tuottama niin high ja niin gold turkey ja minä vapisen ja oksettaa ja turistilaumat virneet ja kafka-T-paidat päällä menossa perinteiselle tsekkiläiselle päivälliselle perinteiseen tsekkiläiseen kapakkaan jossa Svejkkin taatusti..."

 Epilogi

 "Hän muuttaisi leveän virran pieneksi tummaksi ja syväksi lammeksi keskellä synkkää metsää. Satumaisessa mökkipahasessa lammen rannalla asuu Klaara, mielialahäiriöstä kärsivä elämänhäviäjä, ja Boris, hänen tahdoton miehensä ja lastensa isä. Klaaran ja Borisin näennäisen idyllinen perhe-elämä alkaa paljastua helvetiksi, kun tilanteeseen sattumalta astuu kaunis liftari Ester, joka kantaa matkalaukussaan suurta salaisuutta..."

Kutsuviesti ei tavoittanut kirjailijaa, mutta tapasin hänet vähän myöhemmin. Hän oli pahoillaan, ettei tavoittanut, koska hän olisi ilman muuta tullut. Kehuin kirjaa ummet ja lammet. Romaani osui ja upposi. Kirjailijaa nauratti hersyvästi, kun kerroin, ettei kirja olisi ylittänyt julkaisukynnystä, jos se lukupiiristä olisi ollut kiinni. Hänellä on hyvä itsetunto, ajattelin hänen tarttuvan naurunsa taikapiirissä. Lukupiirissä ajattelin iik! Ja toisenkin kerran. Olin yllättynyt kritiikistä ja toisaalta en.

Minun on helppo samaistua Angie'n näkökulmaan meistä turisteista. Teinhän ensimmäisellä Prahan matkallani juuri noin tosin onneksi ilman T-paitaa. Angie olisi ollut yhtä armoton toisenkin matkan suhteen, vaikka silloin aikanaan pidin ideaa lähes neronleimauksena. Sen matkan olimme pyhittäneet kokonaan Kafkalle. Kuljimme kummitytön kanssa Kafkan jalanjäljissä. Edelleen tosin ilman T-paitaa.

Epilogin metsälampi-idylli: tähänkin onnistun samaistumaan hyvin. Lukupiirissä näkökulma oli kuitenkin vaikea. Pienten lasten äideille erityisesti. Näkökulma taiteilijuuteen oli myös vaikea. Kirjan typografiakin häiritsi. Yhdestä asiasta olimme yhtä mieltä: lukupiiri-ilta oli onnistunut. Vaihdoimme ajatuksia rakentavasti. Yllättävät huomiot avasivat luukkuja erilaisiin näkökulmiin. Vain yksi meistä jätti ryhmän, koska ei ymmärtänyt koko illasta hölkäsen pöläystä. Miksi emme lukisi Ilkka Remestä, hän ehdotti. Se ei kuitenkaan kuulunut jo valittuun linjaukseen.

*

TAMMIKUU 2011

JOHANNA MATERO, RITVA HAPULI, NINA KOSKIVAARA: LUKUPIIRIKIRJA, Helsinki BTJ 2010

"Lukupiirejä pidetään kahviloissa, olohuoneissa, työväenopistoissa, kirjastoissa, netissä ja lehtien palstoilla. Ne ovat vastaliike aikamme pirstoutuneille mauille. Kirja kartoittaa lukupiirien historiaa ja ilmiön taustoja nykyajassa. Se antaa vinkkejä lukupiirin perustamiseen ja kehittämiseen, kertoo millainen on hyvä lukupiiriromaani, miten eri tavoin piiri voi kerätä ja jakaa kokemuksia erilaisista lukupiireistä. Kirjan kirjoittajat ovat turkulaisia kirjallisuuden tutkijoita ja lukupiiriharrastajia."

Kirja ilmestyi sopivasti ennen asukastilan ensimmäistä lukupiiriä. Ensimmäiseen tapaamiseen tuli myös kiitettävästi lukemisesta kiinnostuneita. Kartoitimme aluksi omia mieltymyksiämme. Samalla linjasimme teemaksi kotimaisen nykykirjallisuuden. Suhteemme suomalaisiin nykykirjoihin oli samansuuntainen. Luimme niitä vähän. Kirjan pari vuodessa.

Ehdotin ensimmäiseksi luettavaksi kirjaksi nuorekasta harmaita aivosoluja mukavasti kutittelevaa Finlandia-ehdokkaan Alexandra Salmelan romaania 27 eli kuolema tekee taiteilijan, Teos 2010. Ehdotin, että miettisimme seuraavalla kerralla yhdessä koko kevään ohjelmiston. Ehdotin myös, että nauttisimme monien lukupiirien tapaan jotain pientä purtavaa. Vapaaehtoiset halukkaat voisivat vaikkapa leipoa jotain.

*

LUKUPIIRI

Teksti Marje Vuorisalo

 PK-Kulttuuri / 2011

Lukupiirit ovat aivojen avantouintia. Näin kouluneuvos ja lukupiiriaktiivi Kirsti Mäkinen on todennut. Totta tosiaan! Harvoin yksin luettu kirja jättää samanlaisen muistijäljen, minkä pystyy tekemään teos, jonka liuta intohimoisia aktiiveja on käsitellyt keskenään ryhmässä.

Helsingin kirjamessuilla viime vuonna Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry järjesti Katri Vala -lavalle Lukupiirit-kansanliike-tilaisuuden. Se keräsi paikalle runsaasti aiheesta kiinnostuneita kuulijoita. Pohdinnassa oli muun muassa lukupiirien luetuimmat kirjat.

BTJ-Kirjastopalvelu puolestaan on julkaissut Lukupiiri-kirjan. Se kartoittaa kirjallisuuspiirien historiaa ja nykytilaa. Se antaa esim. vinkkejä lukupiirin perustamiseen.

Lukupiiri on kirjan ystävien kohtauspaikka: hauska harrastus ja hieno tapa saada enemmän irti lukemastaan. Lukupiiri voi olla kaikkea mukavasta jutustelusta syvälliseen tekstianalyysiin. Ryhmä voi kokoontua jäsenten kotona, kahvilassa tai internetissä. Kukin tyylillään! Näin kannustaa Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Erilaisilla kirjakaupoilla ylipäätään on runsaasti omia lukupiiritapahtumia, samoin kirjastoilla, monilla yhdistyksillä, seurakunnilla ja esim. yliopistolla Alumniyhdistyksellä. Maaliskuussa toisen kerroksen Runeberg-salin seinät pullistelivat senioriyhdistyksen innokkaista jäsenistä.

ALOITTAMISEN TAITO

Alumniyhdistysläisiä hemmoteltiin ilotulituksella, jonka järjestivät vuoropuheluna Aloittamisen taito -kirjan tekijät Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi. Heidän aikaisempi yhdessä kirjoittama kirja kirjasta oli Lukukirja.

Aloittamisen taito esittelee maailman ja Suomen kirjallisuuden väkevimpiä alkuja ja tutkii sitä, mihin niiden voima perustuu. Kaiken kaikkiaan kirjassa on 400 aloitusta.

 Kuinka kertomus voidaan aloittaa? Vastaus: kahdellakymmenelläseitsemällä eri tavalla. Tähän kirjan tekijät ovat päätyneet.

Kaisa Neimala otti omaksi aloitusesimerkiksi aluksi luonnon:

 - Luonto on kaunis tapa aloittaa.

Kirjallisuuden aloitusten luonto on mieluisasti ääritilassa. On kammottavan hiljaista, kipinöivän kirkasta ja kouristavan kaunista, hyytävän kylmää tai lamaannuttavan helteistä. Punaisen viivan alussa koko luonto pidättää hengitystään.

Jarmo Papinniemi valitsi kategoriaksi asenteen siteeraten Albert Camus'ta:

 - Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.

Vaikuttava aloitus on myös esim. monen sivun pituinen miesten solvaus Anja Kaurasen Sonja O:ssa. Sitä vastoin Papinniemen pähkinänkuori-aloitusesimerkissä vieras mies tulee taloon. Mika Waltarin pienoisromaanin kolmiodraama on pähkinänkuoressa jo kirjan nimessä.

 - Opin ihailemaan kirjailijoiden erilaisia aloituksia, Neimala sanoi kerrattuaan heidän yhteistä kirjoittamisprosessiaan. Säkenöivän vuoropuhelun lopuksi molemmat myönsivät:

 - Millä tavalla tahansa voi aloittaa kunhan vain aloittaa.

*