JOULUKUU 2011

ILKKA KUUSISTO JA JARMO PAPINNIEMI, Sävelten siivilä, Otava 2011

Ilkka Kuusisto ja Jarmo Papinniemi:

SÄVELTEN SIIVILÄ - MUSIIKILLISIA KOHTAAMISIA

Teksti ja kuvat Marje Vuorisalo

PK-Kulttuuri / 2011

"Kymmeniä tunteja Ilkka Kuusiston puhetta nauhoitettuani ja kaikki nauhat purettuani olen ällistynyt ja iloinen. Ällistynyt siitä, missä kaikessa Ilkka on ehtinyt olla mukana, ja iloinen siitä, että olen saanut tehtäväkseni näin hauskan kirjoitustyön. Ilkan muistelusten myötä sukelletaan Suomen musiikkielämän lähihistoriaan. Jazz, kuorolaulu, urkumusiikki, ooppera, Yleisradio, teatterimusiikki, Fazerin levytuotanto, musiikkikilpailut..." Näin Jarmo Papinniemi toimittamassaan Sävelten siivilän alkusanoissa (Otava 2011).

Ilkka Kuusisto aloittaa omissa alkusanoissaan näin: "Oikeastaan olisin halunnut merille."

Isä, säveltäjä prof. Taneli Kuusisto kehoitti kuitenkin suorittamaan ensin kanttori-urkurin tutkinnon. Sen jälkeen Ilkka voisi lähteä.

- Suoritin tutkinnon, ja kävi niin kuin Taneli oli tainnut ounastellakin. Juutuin muusikon hommiin, ja merenkulku jäi tärkeäksi harrastukseksi. Mutta oli aivan hilkulla, ettei minusta tullut musiikkia harrastava merimies, kuten Jouko-serkustani.

Kirjan alkuvaiheista Kuusisto kertoi:

- Olen aikamoinen pulisija, ja tutut alkoivat sanoa, että tarinoitani pitäisi ryhtyä kirjoittamaan muistiin. Mutta en minä osaa kirjoittaa muita kuin nuotteja. Ilokseni Jarmo Papinniemi suostui hoitamaan kirjoituspuolen.

Kuusiston toiveen mukaisesti kirjasta tuli luontevan hauska ja lukijalle hyvää tekevän tärkeilemätön. Kyvyn nähdä asioista hauskemmatkin puolet, Ilkka Kuusisto sanoo saaneensa äitinsä raumalaisuudesta.

- Rauman kieli pakottaa humoristiseksi.

Lukijalle on myös selvää: muistelija ja kirjoittaja ovat samalla aaltopituudella vai ovatko? Kuinka helppoa Kuusiston äänen tavoittaminen oli? Papinniemi kertoi, ettei Ilkan äänen oikean soundin tavoittaminen ollut ollenkaan helppoa:

- Kaunein kiitos tuli Pekka Kuusistolta. Tää kuullostaa ihan niin kuin Ilkka puhuis, hän sanoi.

Nuotinnielijä, nelosia, kettua ja varista...

Oopperaorkesteri tarvitsi Borgy ja Bessiin avustajan ensimmäiseen viuluun. Ilkka Kuusisto oli jo asettunut johtajan paikalle yleisön odottaessa salissa, kun takariviin astui Heimo Haitto viulu kainalossaan. Orkesteri sähköistyi. Ensiviulun soittajat vaativat, että Haiton piti mennä etupulttiin konserttimestarin paikalle. Kuusisto kuiskasi:

- Oletko soittanut tätä ennen?

- En, mut kyl mie soitan. Ala sie vaa johtaa.

Kuusisto oli esityksen jälkeen häikäistynyt:

- Haitto oli aivan uskomaton nuotinnielijä, hänellä oli fantastinen prima vista. Heimo katsoi yhdellä silmällä nuotteja ja seurasi toisella rävähtämättä kapellimestaria. Se oli loistavaa.

Vähän aikaisemmin rasavilli SYK-läinen oli kuulunut koulun "huligaanijoukkoon", joka muun muassa kilpaili virhepinnoista kielikokeissa. Näinä vuosina Elina Salo kuitenkin päihitti Ilkan saatuaan alle viitosen keskiarvon Kuusiston saadessa 5,04.

Kettu ja varis? Muistelo on tarinoiden ja sattumusten runsaudensarvi niin kuin elämä itse. Tiesittekö esim., että sotavuosina Ravintola Eliten ruokalistalla tarjoiltiin kettua ja paistettua varista?

Nuoruus sodan jaloissa

Sotavuodet Ilkka vietti maaseudulla, Ruotsissa, mutta myös Helsingissä.

- En muista koskaan sodan aikana pelänneeni sotaa, mutta jälkeenpäin huomaan sota-ajan vaikuttaneen myöhempään päätöksentekoon.

Vaikka Kuusisto Helsingissä nukkui sodan aikana Olaus Petrin kirkon hälytyssireenin vieressä, hän ei koskaan herännyt hälytykseen hyvien unenlahjojensa johdosta.

- Se sota elää kuitenkin voimakkaana muistissa.

- Tämäkin puuttuu kirjasta, Jarmo huomioi kuultuaan hälyytyssireenistä.

Kirjan nimeä pidettiin alussa Otavalla lähinnä työnimenä, mutta Kuusisto perusteli nimivalintaa:

- Muisti on tavallaan se siivilä, ja mikä on lorahtanut sen läpi, on ok.

Kuoromaailman kahtiajako

Kuoromaailmassa tapahtui murros 50-luvulla. Harald Andersénin johtama Chorus Sanctae Ceciliaen jakoi kuoromaailman kahtia. Sodan jälkeisen voimaa uhkuvan mieslaulun rinnalle tuli kevyt laulutapa. Klemettiläiset mieskuoromiehet pilkkasivat sitä kuitenkin "haamulauluksi". Ilkka Kuusisto johti kymmeniä kuoroja.

- Jostain syystä kuoron johtaminen oli sellainen musiikillinen toimiala, joka tuntui sopivan minulle hyvin.

Aino Ackté

Säveltämisen omasta tahdosta:

- Jos oopperan tekeminen olisi pelkästään säveltämistä, jatkaisin sitä varmasti niin kauan kuin kuulen, näen ja sormeni liikkuvat.

Kuusisto siteeraa Karlo Kramsun runoa: "ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki".

- Valitan silti vähän, koska alan tulla vanhaksi. En aio enää Aino Acktén jälkeen säveltää isoa oopperaa.

Oopperan viimeisessä kohtauksessa kenraali Jalander työntää kuolemansairasta Ainoa pyörätuolissa. Etäältä kuuluu virrenveisuuta. "Huono melodia, omituinen soinnutus", Ackté kritisoi alkaen itse laulaa: "Aina laulavat jumalastaan, ei ole minun jumalani tuo. Luonto, siinä Jumalani. Värähtelyä, josta sävelet, musiikki - Sibelius... ja värit - Albert... Kaikki on kaunista, kaunista, kaunista."

Albert? Ainolla ja Albert Edelfeltillä oli romanssi Pariisissa.

- Aino Acktén viimeiset ajatukset eivät ole kaukana minun omista ajatuksistani, Kuusisto sanoi.

Tähän Ilkka Kuusiston lauseeseen myös Jarmo Papinniemi lopettaa Sävelten siivilä-kirjan.